maanantai 30. maaliskuuta 2015

Haave.

Tiedätkö sen tunteen kun sulla on joku haave.
 
Sä näät sen sun mielessäsi ja piirrät silmilläsi kuvaa siitä.
Mietit miltä tuntuisi kun se toteutuisi ja ajatus siitä että se ei toteudu on ihan mahdoton.
Se haave on todella tärkeä sulle. Todella tärkeä.
 
Mulla oli haave. Vuoden ajan se on mun mielessä ollut, välillä vahvempana
 ja välillä se on ehkä vähän hellittänyt.
Kokoajan se asia on kuitenkin sun takaraivossa kolkuttanut ja muistuttanut,
että edelleen se haave on olemassa. Ja toteuttamatta.

Entäs sitten kun sun ja sen haaveen välillä on joku tosi iso asia?
Ja se asia joka siinä välissä on, on sulle myös todella merkityksellinen ja tärkeä.
Se asia on niin iso, että se melkein voisi olla esteenä sille että toteuttaisit sen sun haaveen.
Melkein vuoden ajan sä pohdit ja punnitset. Mietit mitä teet.
Pitöisikö sun unohtaa sun oma haave jonkun muun takia?
Voitko antaa sille asialle joka on sulle myös kuitenkin äärimmäisen tärkeä, 
sellasen taakan hartioille? Miettisitkö sä jatkossa aina,
että sun haave on vain haave koska et uskalla nousta omille jaloillesi?
 Sä et kuitenkaan halua loukata tai olla inhottava sitä toista asiaa kohtaan.
Ei kai oman unelman toteuttaminen voi olla väärin?
Eihän?
 
Mitä voisi tapahtua, jos sä tekisit niin kuin sä itse haluat?
Sä tiedät, että se asia joka on sun ja sun haaveen välillä ei tule tykkäämään jos sä toteutat sun unelman, mutta ehkä se kuitenkin voisi myös ymmärtää sua?

Mä päätin nousta jaloilleni. Päätin, että mun elämä, mun unelma, mun päätös.
Mä itse elän sen asian kanssa lopun elämäni.
Ei kukaan muu.

Tämä haaveen toteutuminen on mulle niin iso ja niin merkityksellinen.
Tää tulee kantamaan mua eteenpäin aina.
Kulkee mun mukana joka päivä ja nostaa mut jos mä meinaan kaatua.
Tää muistuttaa mua siitä, mitä mä en enää halua olla.
Tää tsemppaa kun mun tekisi mieli luovuttaa.
 
Mulla ei ole oikeastaan mitään, mikä merkitsee mulle oikeasti todella paljon.
Ei mitään korua, kirjaa, vaatetta tai esinettä..

Nyt mulla on. Ja se pitää mua kädestä kiinni koko lopun elämäni.

 
Ps. Iskä, mä rakastan sua.


lauantai 7. maaliskuuta 2015

Unelmatehtaalla duunissa aamusta iltaan.

Välillä mä pysähdyn miettimään mihin mä olen ajautunut elämässäni. Miten hyvin mä voin, mitä suunnitelmia mulla on, millanen tiimi mun ympärillä on toteuttamassa unelmia ja mihin suuntaan mun elämä on ajautumassa. Missä mä haluan olla viiden vuoden päästä. Mistä mä unelmoin ja haluanko mä vaan unelmoida vai toteuttaa. 

Jos rehellinen olen, niin en ole koskaan tykännyt siitä perinteisestä työnteosta. Siitä että joku määrää monelta mun pitää mennä töihin ja monelta saan lähteä. Joku muu myös määrää koska mä saan syödä ja kuinka kauan siihen saa mennä aikaa. Tai että koska saan pitää lomaa tai vapaapäiviä. Lisäksi aina joku muu on määrännyt kenen kanssa mä teen töitä. Joskus on mennyt nappiin, joskus ei. Melko jäätävää, enkä ihmettele miksi en ole koskaan sopeutunut noihin normeihin. 

Kampaajana ollessa oli parasta se, että itse olin vastuussa omista tuloistani ja menoistani. Se vaati paljon, mutta myös mahdollisti paljon. Varmaan tää kaikki kai pohjautuu siitä, että molemmat mun vanhemmat on yrittäjiä. Tokihan sellanen elämäntyyli on sit jollain tasolla ehkä kasvanut myös muhun. 

Viime vuodet olen ollut tosiaan palkka työssä. Päiväkodissa. Kuusi vuotta menin aamulla siihen aikaan kun määrättiin ja lähdin kun sain luvan. Söin sillon kun määrättiin ja pidin loman sillon kun sain. En sillon kun halusin. Sain palkkaa juuri sen verran mitä joku jossakin joskus oli päättänyt että päiväkotitäteille maksetaan. 

Päiväkodissa ollessa alkoi pikkuhiljaa ahdistamaan ajatus, että tätä samaako minä teen seuraavat 30 vuotta. Samalla palkalla ja samalla kaavalla päivästä ja vuodesta toiseen. Kokoajan on ollut takaraivossa ajatus, että tää ei vaan ole mun juttu. Meni kuitenki pitkään, että uskalsin sen sanoa ääneen. Tää ei sovi mulle. Mulla on paljon isompia haaveita ja unelmia.

Mä haluan tehdä sellasta työtä missä saan auttaa muita. Haluan saada ihmiset voimaan hyvin, olemaan onnellisia, terveitä ja nauttimaan elämästä. Haluan saman muille, mitä mä itse olen saanut. Oon tehnyt oikeastaan aina asiakaspalvelutyötä ja saan hyvän fiiliksen itselleni kun saan toiselle hyvän mielen. Haluan myös, että voin tehdä töitä omilla ehdoilla. Tiedän, että jos en tee töitä niin en saa rahaa. Jos haluan pitää vapaa päivän niin mä pidän. Jos teen paljon töitä niin saan enemmän rahaa. 

Normaalissa palkkatyössä on melkeinpä ihan sama teenko yhden vai kahden vai puolikkaan ihmisen edestä töitä, palkka on silti sama. Sillein kärjistettynä. Ja mä olen mielestäni ahkera työntekijä. Haluan että homma toimii ja teen parhaani, että mun työpanokseen ollaan tyytyväisiä.  Päiväkotialalla näkee myös paljon niitä jotka ei ole ihan niin ahkeria. Eli vaikka mä teen oman työni ja vähän sen toisenki hommia kun se ei ehkä ihan jaksa, niin silti me saadaan sama palkka. Hyvällä tuurilla se toinen saa jopa enemmän palkkaa kuin minä, koska sillä lukee paperilla että on pätevä ja mulla ei lue. Jotenki epäreilua mun mielestä. Eikö se joka tekee hyvin duunia ja on ahkera niin olisi ansainnut enemmän palkkaa kuin se joka tykkää sluibata? Vaikka se toinen olisikin istunut koulunpenkillä ja saanut siitä todistuksen. Lisäksi, mun palkka nousisi korkeintaan sen peruskorotuksen verran joka vuosi, vaikka mä kokoajan kehittyisin ja olisin arvokkaampi työntekijä firmalle. 

Korostan nyt, että nää on tosiaan nyt mun mielipiteitä ja tälläsiä ajatuksia jotka vaan on viime aikoina pyöriny mielessä aika paljon.

Nyt kuitenkin mulla on aika selkeitä suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Mä olen päättänyt uskaltaa sulkea ovia takanani ja katsoa mitä elämällä on mulle annettavaa. Mä uskon, että paljon enemmän kuin se normeihin kuuluva 8-16 työ, jossa mä kuluttaisin päiväni miettien, että tätäkö mä teen seuraavat 30 vuotta. 

Maailmassa on mahdollisuuksia. Elämässä on vaihtoehtoja. Ne vaan pitää uskaltaa nähdä. Pitää uskaltaa rikkoa normeja ja kokeilla jotain mikä ei ole ehkä ihan niin tuttua ja turvallista, mutta josta voi tulla jotain suurempaa. Mitä jos elämällä onkin mun varalle jotain paljon enemmän, mutta mä en vaan uskaltaisi kohdata sitä? Enhän mä voi ottaa sellaista riskiä. 

Musta tulee yrittäjä. 
Stop Giving Up! 

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.

Pitkästä aikaa.

Pitkästä aikaa tuli ajatus, että jos jotain taas kirjoittelisi ylös.. Tämä mennyt kuukausi on ollut ehkä vähän hapuilua ja oman itseni etsimistä. Kuluneiden kuukausien kertaamista ja tapahtuneiden asioiden jäsentelyä.

En oikein tiedä mistä aloittaa. En tiedä kuinka syvällisesti haluan asioista kirjoittaa julkisesti. Ehkä nyt kuitenkin annan vaan sanojen tulla ja mietin myöhemmin.

...

Täällä meillä on tosiaan remontti menossa, kylppäri ja sauna purettiin täysin ja nyt sitä tehdään uusiksi. Kuukausi ilman pesukonetta, suihkua, saunaa.. Sanon vain sen, että arvostakaa ihmiset pyykinpesumahdollisuutta! Ja arvostakaa sitä, että saatte mennä treenin jälkeen omaan suihkuun. Me ollaan nyt kuukausi juostu naapurissa suihkussa ja kannettu pyykkejä edes takas sinne ja tänne. Yksi kassillinen puhtaita pyykkejä meni jo vahingossa roskiinkin, ilmeisesti remonttiromujen seassa.

Illalla myöhään kun tuut treeneistä kotiin, olisi todellakin kiva mennä omaan suihkuun sen sijaan että laitat naapurille viestiä "saanko tulla taas suihkuun". Onnea on maailman parhaat naapurit <3

Lisäksi tämä kaaos, puutavaran, työkalujen, pölyn ja sahanpurun määrä on todella ahdistavaa. Sitä vain yrittää hyväksyä ja purra hammasta, mutta pakkohan se on myöntää että kyllä se kuluttaa hermoja ja energiaa asua kaaoksen keskellä.

Entä ne aamut.. Joka aamu tiedät, että pakko pukea päälle ja olla ihmisen näköinen koska kohta on remonttimiehet täällä. Mietin jokaista menemistä ja tulemista ja tekemistä niiden mukaan. Milloin tahansa saattaa ovi aueta ja miehet paukkaa sisään. (Joo, niillä on oma avain tänne) Vessaan pitäisi päästä, mutta ei millään kehtaisi häiritä työmiehiä. Ai niin, makkaristakin pitäisi hakea sitä tai tätä, mutta en millään kehtaisi rampata edes takas työmaalla. Se on kuluttavaa, oikeasti.

No se siitä asiasta, nyt ollaan jo voiton puolella ja täytyykin alkaa pohtimaan, että kuka tämän kaiken siivoaa. Voin kertoa, että pölyä löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista..

....

Toinen asia mikä tässä on kovasti kuluttanut energiaa, on tulevaisuuden pohtiminen. Oman tien löytäminen. Epämukavuusalueelle hyppääminen vai tutussa ja turvallisessa pysyminen. Mitä uskaltaa tehdä ja mitä ei? Pitäisikö kuunnella itseään vai muita? Entä jos mokaan? Jos teen itsepäisenä kerrankin niin kuin itse haluan ja putoankin korkealta kovaa. Kuka silloin lohduttaa? Jos mokaan, nauraako kaikki mulle? Kuulenko kaikilta "mitäs mä sanoin"- lauseita?

Niin tai näin, niin nyt mä olen kyllä päättänyt kuunnella itseäni. Jos en nyt katso, onko tämä tie se oikea niin varmasti miettisin vielä pitkään että miksi en sitä kokeillut. Mä lähden rohkeasti kohti tuntematonta ja uskon itseeni.

Tulossa on pari reissua, joita mä jännitän ihan törkeän paljon. Niin paljon, että välillä jo mietin että lopetan koko homman kesken että voisin luistaa noilta reissuilta. Silti haluan vihdoin uskaltaa seistä omilla jaloillani ja tehdä asioita jotka aivan varmasti kasvattaa ja kehittää mua ihmisenä todella paljon.

...

Ja sitten.. Se paino. Ulkoinen olemus. Hyvä olo. Istuvat vaatteet.. GONE. Mulla ei oikeasti ole viime aikoina ollut hyvä olo itseni kanssa, painoa on tullut ainakin viisi kiloa ihan yhtäkkiä. Lisäksi naama on finneillä ja olo on epämukava. Päiväunista haaveilen taas päivittäin (haaveilen, koska en voi (kehtaa) nukkua kun remppamiehet häärää täällä) ja olen oikeasti todella kiukkunen ja herkkä kokoajan. Itkettää ja ärsyttää kaikki. Tuntuu että kaikki katsoo mua miettien, että voi kun toikin on taas paisunut vaikka oli jo niin hyvässä kunnossa hetki sitten..

Olen koittanut pohtia tälle ololle ja näille oireille syytä. Ruokavalio on ennallaan, syön terveellisesti ja säännöllisesti, liikun 3-6 kertaa viikossa todella monipuolisesti. Jotenkin ajattelin alkuun että se on se stressi, kunnes yhtäkkiä tajusin että kaikki tämä alkoi samoihin aikoihin kun aloitin taas sen hemmetin hormonaalisen ehkäisyn. 1+1 siis. Arvatkaa kuinka harmittaa, ahdistaa ja kaduttaa että lankesin taas kerran noihin hormoneihin monen monen vuoden tauon jälkeen. Tyhmä minä. Nyt ymmärrän ihan täysin sen sanonnan että tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Todellakin!

Tähän kaikkeen lisäksi painosta stressaaminen niin johan on asiat kohdillaan. Not.

Mua oikeasti aika paljon harmittaa kuinka paljon lääkärit on hormoniehkäisyn kannalla. Sehän on ihan myrkkyä keholle! Mä voin viime syksynä jo todella hyvin, fitskut oli todellakin saanut mun olon hyväksi, paino oli kohdillaan ja mieli hyvä. Nyt se on kaikkea muuta ja pahenee vain. Tällä hetkellä odottelen vain aikaa, että pääsen tästä pirun hormonihäkkyrästä eroon. Tätäkään kaikkea muutosta en varmaan edes huomaisi, ellen käyttäisi fitskuja. Niiden ansioista elämä oli ihanaa ja fiilis hyvä, joten tottakai tämän täyskäännöksen huomaa todella helposti.

Sattumoisin olen kuullut viimeaikoina tosi paljon erilaisia tarinoita hormonaalista ehkäisyä käyttäviltä ja huhhui.. Yksi vanhempi rouva joutui jopa VALEHTELEMAAN että haluaa tehdä lapsen, jotta ne suostui sen hormonihäkkyrän poistamaan. Morjens.

Tottakai olen itsekin aina tiedostanut, että hormonit ei vaan tee hyvää mulle ja olinkin siis menossa ottamaan kuparihäkkyrää, mutta kas vain lääkäri sai ylipuhuttua kokeilemaan hormonihäkkyrää ja niinhän mua vietiin kuin pässiä narussa koska en osaa sanoa ei. ARGH!

...

Summa summarum. Nyt ei ole ollut hyvä olla sisäisesti eikä ulkoisesti, joten ei ole paljon huvittanut blogia päivitellä saati jakaa kuvia instassa. Miksipä sitä epämukavaa oloa sen enempää lietsoisi. Kuitenkin on tosi paljon helpottanut jo se ajatus, että kaikki tämä paska johtuu tosta häkkyrästä eikä musta.

Ei muuta kuin katse eteen ja suupielet ylöspäin <3