perjantai 29. elokuuta 2014

Time to belive

Huomenna koittaa muuten päivä jota mä olen odottanut aika kauan. Melkein vuosi on nyt mennyt siitä, kun asiasta päätin. Mä opiskelen personal traineriksi. Tähän vuoteen ja lähinnä siis opiskeluihin on mahtunut niiin paljon. On ollut pettymyksiä, epätoivoa, ahdistusta, kyyneleitä, paniikkia ja turhautumista. Osa tietää mitä tarkoitan, mutta julkisesti en vieläkään viitsi asiasta puhua sen enempää. Kuitenkin asiat alkoi kulkemaan uuteen suuntaan ja usko palasi linjoille. Usko siihen, että kyllä mä vielä personal trainerin paperit saan.



Koko tämä kulunut vuosi on ollut aika..hmm..no tunnerikasta. Todella paljon tunteita ja ajatuksia olen käynyt läpi. Paljon huolta, murhetta ja hätää tulevaisuuden suhteen. Tuleeko musta koskaan pt? Tuleeko musta koskaan niin hyvä, että voisin tehdä pt:n töitä itsenäisesti? Pienistä lapsen kengistä mä lähdin yhtäkkiä kulkemaan aikuisen kenkiä. Hyppäsin mukaan johonkin mulle täysin vieraaseen. Mä oikeasti olin aika hukassa alkuun. En tuntenut kuuluvani joukkoon, silti halusin yrittää. Tehdä kaikkeni.

Nyt mä olen tässä. Kädet täristen ja vatsa koristen mietin huomista koetta. Olenko mä edelleen niissä lapsen kengissä, vai olenko mä päässyt ylöspäin? Olenko oppinut ja kehittynyt tarpeeksi? Onko musta tähän? Entä se häpeä jos mä en pärjääkään? Aluksi mietin, että kun en mitään nyt julkisesti huomisesta kokeesta mainitse niin häpeä ja pettymys ei ole niin iso jos kaikki ei menekään niin kuin toivon. Ajattelin että voin sitten kaikessa hiljaisuudessa yksin itseä ja sen jälkeen taas koota itseni ja odottaa uutta mahdollisuutta. Mietin, että puhun tästä vasta sitten kun mulla on oikeasti se paperi kädessä. Kuitenkin mä nyt tässä kirjoitan ja koitan koota omia ajatuksiani.


Mitä mä sitten olen oppinut?

Ainakin olen oppinut sen, että mä arvostan ammattitaitoa. Kun joku on asiassa hyvä, sitä on hieno katsoa ja siitä saa motivaatiota.

Olen myös oppinut, että meitä on monenlaisia ihmisiä. Paljon erilaisia taustoja ja kokemuksia, mutta jokainen voi aina oppia uutta. Kukaan ei ole koskaan valmis.

Sen mä myös olen tajunnut, että musta ei tule sellaista ketju pt:tä (ketään väheksymättä) joka tekee liukuhihnalla töitä.

Mä olen tajunnut, että mä haluan olla jotain muuta. Jotain erottuvampaa. Ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi on paljon enemmän kun raejuuston punnitsemista ja raudan nostamista.

Tän tekstin mä meinaan tatuoida iholleni. Ethän suutu isi <3

Mun haave on ollut viimeisen vuoden ajan se, että voin tehdä töitä liikunnan ja hyvinvoinnin parissa. Itsenäisesti. Alkuun haaveilin, että voin ohjata asiakkaita salilla, käydä lenkillä, antaa ruokaohjeita jne..Nyt mun haave on kertoa hyvinvoinnista paljon kokonaisvaltaisemmin. Pitää luentoja, pieniryhmiä, motivaatiokursseja..Järjestää erilaisia pienryhmiä joissa voidaan vaikka treenata, venytellä, jutella, tsempata.. Olla ihmisille esimerkkinä, että kuka vaan voi muuttaa elämänsä suuntaa jos sitä oikeasti haluaa.

Mulla eilen illalla iski yhtäkkiä sellanen puristava ahdistus rintaan, joka jatkuu edelleen nyt aamulla. Tärisyttää ja ahdistaa. Oisko se pelkoa? Pelkoa että mitä tän kaiken jälkeen? Mitä kun pääsen kokeesta huomenna läpi? Miten tyhjän päällä oon kun tähän asti on vaan ajatellut, että no sitten koulun jälkeen..Entä sitten kun on tosiaan se hetki "koulun jälkeen"?

Vai entä jos en pääsekään läpi? Jos tää ei olekaan nyt ohi huomisen jälkeen? Nämä samat ajatukset ja odotus jääkin eikä tää kaikki olekaan ohi? Pitääkö mun sit vaan ajatella, että no tälläkin oli joku tarkoitus vai mitä? Ehkä sillä tosiaan olis tarkoitus..En tiedä.

Kyllä mä nyt vaan silti toivon, että huomenna voin huokaista helpotuksesta ja katsoa avoimin silmin tulevaisuutta. Avata kaikki ovet sepposen selälleen ja lähteä rohkeasti kulkemaan kohti unelmia. Tavoittelemaan niitä unelmia joita mulla on tai keksiä uusia unelmia ja tavoitella niitä.

 
Ai niin, liityin myös facebookkiin... Käykää tykkäämässä (:

torstai 28. elokuuta 2014

Missä mä olen hyvä?

Niin kuin varmaan olette huomanneet, niin mä olen alkanut tekemään oman hyvinvointini eteen aika paljon työtä. Fyysisestikkin toki, mutta enemmän ehkä henkisesti. Olen aina omistanut huonon itseluottamuksen ja tuntenut että en ole oikeastaan missään hyvä. Nyt itsetutkiskelun myötä olen opetellut tosiaan löytämään itsestänikin hyviä puolia. Koitan nyt listata niitä tähän ja haastankin teidät muutkin tekemään saman, aika herättävää taas kerran (:


-Olen hyvä löhöilemään
-Olen hyvä olemaan laiska
-Olen hyvä luistamaan kaikesta mikä ei kiinnosta
-Olen hyvä syömään herkkuja (en kyllä oikeastaan enää, koska eilen koitin syödä pitkästä aikaa suklaata ja tuli paha olo jo muutamasta palasesta)
-Olen hyvä selittelemään
-Olen hyvä huijaamaan itseäni
-Olen hyvä hermostumaan
-Olen hyvä mököttämään ja loukkaantumaan turhasta

No joo...Tuossa ensimmäisiä mitä tuli mieleen, jospa sitten koitan miettiä vähän edes vakavammin näitä asioita..


-Olen hyvä leikkaamaan hiuksia (pakko kai se on vaan uskoa)
-Olen hyvä hymyilemään
-Olen hyvä leppymään (olenhan?!)
-Olen hyvä auttamaan muita
-Olen hyvä innostumaan asioista
-Olen hyvä tekemään asioita, helpottaakseni muiden taakkaa
-Olen hyvä kuuntelemaan
-Olen hyvä tsemppaamaan ja kannustamaan
-Olen hyvä neuvomaan ;D
-Olen hyvä järjestämään muille yllätyksiä
-Olen hyvä äiti, äitipuoli ja vaimo
-Olen hyvä esimerkki että kuka vaan voi olla hyvä kun uskoo itseensä

                        



Näin, tulihan siihenkin listaan jotain. Jos jollakin on sanottavaa niin sanokoon. En ole hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan, mutta opettelen sitäkin ;)


Itseluottamus on asia joka kehittyy jo ihan pienenä ja joka kulkee sun mukana aina. Itse en ole ihan varma, että mistä mun huono itseluottamus on lähtöisin. Kuitenkin nyt äitinä teen kaikkeni, että mun lapset voisi kasvattaa itselleen terveen itseluottamuksen. Ei ylimielinen tarvitse eikä saa olla, mutta kyllä itseen pitää uskoa ja luottaa. Muuten kaikki on aina vähän vaikeampaa. Uskokaa mua, mä tiedän mistä puhun. Ja ei, en mä ole aina äitinäkään mikään paras esimerkki. Ehkä juuri siksi olen nyt herännyt miettimään näitä asioita oikeasti. Kuitenkin mä olen aikalailla vastuussa siitä, millaisiksi mun lapset kasvaa. Toki ympäristöllä, kavereilla ja koulullakin on osansa tässä pelissä, mutta kotoa kaikki kuitenkin lähtee.


 
Lisäksi kun asioita miettii järjellä, niin tarviiko kaikessa edes olla hyvä? Jotenkin mä ehkä aina tavoittelen liikaa täydellisyyttä ja kaikki sen alle jäävä saa mut tuntemaan itseni huonoksi. Ostan toiselle yllätyksenä maitoa, mutta se olisin halunnut mehua vaikka toki on iloinen myös maidosta. Tai vien lapset yllätyksenä puistoon ja ne olisikin halunnut mennä mielummin toiseen puistoon. Ihan vaan kärjistettyinä esimerkkeinä siis..
 
Riittäisikö jos olisin alkuun vaikka vaan yhdessä asiassa hyvä? Hyvä olemaan minä..

tiistai 26. elokuuta 2014

Kuuntele itseäsi

 
Mua jännittää. Mua kauhistuttaa. Samalla olen todella innoissani enkä malta odottaa. Pian se päivä on täällä. Ihan liian pian, mutta silti sinne on vielä kauhean pitkä aika. IIIK!!

Nimittäin mun elämäni eka kehokuuri. Jep, cellreset siis. Meinaan viedä itseni äärirajoille, ihan vaan mua varten. Cellreset eli solujen resetointi, kehon puhdistus ja nollaus. Mä olen ihan fiiliksissä. Olen lukenut kehokuurista tosi paljon ja joka päivä olen vaan varmempi että haluan vetää sen läpi ja todellakin täysillä. Aloitan kehokuurin 8.9 ja sit onkin varmaa aika paljon kirjoteltavaa ja raportoitavaa tänne. Varautukaa siis marinaan, hehkutukseen, onneen ja epätoivoon. Niitä kaikkia on varmasti luvassa sen 28 päivän aikana.

Ihmisillä on ihan mielettömiä kokemuksia kehokuurista ja jo sen takia itse haluan sen käydä läpi. Todistaakseni että se tosiaan toimii tai sitten ei. Suuntaan tai toiseen, niin mä haluan itse tietää millaisen mielipiteen siitä muodostan.

Toinen asia mikä mua tässä jännittää ja mitä samalla odotan innolla on se, että meinaan opetella maustamaan ruokia (koska pakko) ihan uudella tavalla. Ei enää pelkkää suolaa ja pippuria vaan yrttejä ja paljon erilaisia mausteita mitä en tähän asti todellakaan ole käyttänyt ruokaa tehdessäni. Siistii!!

Mun mielestä on tosi mielenkiintoista tutustua omaan kehoon ja siihen miten se reagoi mihinkin. Nyt olen ollut ilman maitotuotteita, tai no ilman rahkaa pääasiassa ja sen kyllä huomaa. Aina olen ajatellut, että se on leipä ja muut hiilihydraatit mitkä sekoittaa mun vatsan, mutta se onkin rahka. Tai sit rahkaöverit. En tiedä, mutta ilman rahkaa mä voin paremmin. Tämäkin on asia, mitä en ole vaan halunnut myöntää tai uskoa. En voi uskoa, että joku ruoka-aine tms ei sopisi mulle. Mä en ole allerginen millekään, mutta nyt kun rahka on jäänyt pois niin mä huomaan sen omassa olossani.  Ja puhun siksi nyt pelkästä rahkasta, että se on ainoa maitotuote mitä käytin paljon. Juustoa, raejuustoa, jugurttia ym en ole käyttänyt mitenkään överi paljon niin niistä en myöskään oloeroja huomaan. Ja maitoa en juo ollenkaan.

 
 
Mä meinaan enemmänkin nyt keskittyä kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Juoksen jos siltä tuntuu, nukun jos siltä tuntuu, itken tai nauran kun siltä tuntuu. Teen sellasia asioita joista mä tulen onnelliseksi. Jos tulen onnelliseksi siitä että lähden salille piiskaamaan itseäni niin teen sen, mutta jos on sellainen olo että sohva kutsuu enemmän niin menen sohvalle. Uskon että itseäni kuuntelemalla saan paljon enemmän tuloksia ja voin paremmin, kuin että teen asioita väkisin tai siksi että niin kuuluu tehdä. Esimerkiksi nyt meinaan syödä tuolla pellillä olevaa niin täydellisen hyvää siemen näkkäriä ja nauttia siitä hyvillä mielin ;)



Illalla meillä on taas hyvinvointi-ilta. Mä tykkään niistä hetkistä, aina opin jotain uutta ja on kivaa olla ystävien kanssa yhdessä. Mä haluan voida hyvin ja todellakin haluan sen saman fiiliksen kaikille muillekin. Miksi en siis jakaisi sitä mitä mä olen saanut oppia niin muillekin? Mä uskon, että mun tulevaisuus on hyvinvoinnin ja terveyden parissa. Sitä tietä mä meinaan kulkea määrätietoisesti ja huomata jonakin päivänä, että mä tosiaan olen löytänyt sen oman tieni onneen ja hyvään oloon. Ei kai siihen muuta tarvitse kuin paljon uskoa itseeni ja vähän ehkä onnea ja hyvää tuuriakin. Onnellista viikkoa teille! Hymyilkää, se tekee onnelliseksi. Kato vaikka peilistä, sun omakin hymy tarttuu sulle itsellesi (:


Ps. Jos joku kiinnostuu kehokuurista, niin kysy ihmeessä lisää.

tiistai 19. elokuuta 2014

Kun mikään ei riitä

Kun mietin elämääni, niin huomaan että mulla ei oo paljonkaan ystäviä. Sellasia oikeesti ystäviä. Joille soittaa kun on suru tai joiden kanssa hengailla ja jakaa ajatuksia. Jotenki oon niin eristäytyny kaikista. Ennen mulla oli paljon kavereita ja sitten tuli perhe. Jep, oon tehny sen mokan että kaverit jäi kun perhe tuli. Surullista mutta totta.

Nyt sen huomaa hyvin kun Jari on tän viikon poissa. Mä oon vaan Rasmun kanssa. Toisilla on kavereita ja seuraa vaikka muille jakaa, mutta mä olen itekseni. Toisaalta, mä en oo ihan varma että haittaako se mua. Tai tietysti silleen joo, että olishan se kiva kun olis joku kenen kanssa kahvitella tms. Mutta toisaalta, oon niin epävarma itsestäni että mun on helpompi olla yksin. Oon seurassa monesti tosi vaivautunu ja kun nään jonkun tutun niin jos se ei oo tosi tosi tuttu niin mielummin kävelen pois kuin että menisin juttelemaan. Ihan tosi. En mä tiedä mitä mä sit puhuisin.

Mietin tässä nytkin kun olen Hangossa, että missä on ne kaikki mun vanhat kaverit. Miksi en soita ja pyydä kahville, kävelylle tai vaikka puistoon? Mä en vaan osaa. Tässä tulee taas esiin se itseluottamus. En koe olevani sen arvonen että joku haluaisi olla mun kanssa. Tai en nää syytä miksi joku haluais käyttää aikaansa muhun, kun voi käyttää aikansa johonki parempaankin. En mä tiedä, toisaalta nyt ku kirjoittaa näitä asioita ylös niin tulee sellanen kuva mulle että mä en koe muiden olevan mun arvosia. Eikö? Eikö kuulostakki siltä että mä pidän itseäni jotenki parempana enkä halua käyttää aikaani muihin? Niin se ei kuitenkaan ole. En mä tiedä tuleeko muille samaa fiilistä tästä, tai mitä te ajattelette.

Yleensäkin olen aina ollut sellanen "yhden kanssa viihtyvä". Melkein aina ollu se yks paras kaveri jonka kanssa sitten olen ja jaan kaiken. Sitäkin olen miettinyt paljon, että miksi. Muistan hyvin nuoruuden draamat kun se paras kaveri olikin jonkun toisen kanssa, voi sitä pahaa mieltä ja pettymystä että enkö mä kelpaakkaan. Olen ollut varmaan myös tosi ahdistava kaveri nyt kun asiaa olen myöhemmin pohtinut.

Voiskohan olla että ne asiat vaikuttaa edelleen tänäkin päivänä? Että en halua tai uskalla ystävystyä tai kiintyä keneenkään kun pelkään että menetän sen kuitenkin? Aika terapeuttista pohtia tälläsiä asioita, mutta toisaalta myös surullista.

Olisi kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna ihanaa joskus käydä vaan kahvilla, aamiaistreffeillä, lounaalla, kävelyllä tai vaikka vaan katsoa leffaa kavereiden kanssa. Jarikin aina ihmettelee, että miksi tytöt ei tee koskaan yhdessä mitään hauskaa. Käy vaikka  reissussa tai laivalla tai leffassa. Ei se mun mielestä oo ihan niin, kyllä kai muut tekee sellasta. Mä en. En osaa.

Älkää nyt kuitenkaan luulko että mä ihan erakko olen. On mulla kavereita! Ja ihania onkin <3 Välillä vaan huomaan ajattelevani että oon yksinäinen, kun oon yksin. Hmm, loogista. Kyllähän meillä käy ystäviä kylässä ja mekin käydään joskus jossain. Tälleen vaan kun arki onkin ihan erilainen kun normaalisti niin ajatuksetkin näyttää olevan aika erilaisia. On liikaa aikaa ajatella siis. Vai oonkohan  mä vaan vähän outo?

Vai entä Jos en taaskaan vaan osaa olla tyytyväinen tähän mitä mulla on? Mulla on kavereita, mulla on perhe ja oikeesti mä kyllä voisin nyt vaikka heti soittaa jollekin teistä.

Tänään menen joka tapauksessa moikkaamaan yhtä ystävää ja illalla äitin kanssa leffaan <3 Onko ehkä eka kerta elämässäni kun menen äitin kanssa leffaan! Saattaa olla, mutta kivaa se ainakin on. Kesäkaverit, täältä tullaan!


 

maanantai 18. elokuuta 2014

Kun jotain jää sanomatta..


Tiedättekö sen tunteen kun on tapahtunut jotain tosi kivaa tai oot innoissasi jostain asiasta ja tekisi mieli huutaa se koko maailmalle?
Tai kun mietit jotain juttua tai koet jotain uutta ja ajattelet että joo tän haluan heti kertoa sille tietylle? On vaan asioita jotka kuuluu kertoa jollekin tietylle.

Entä tiedättekö sen tunteen kun et voikaan? Kun lähellä ei ole sitä ihmistä jolle haluaisit kertoa sen asian? Etkä viitti huutaa kun lapsi nukkuu vieressä..

Nyt on se.

Mulla olis niin paljon asiaa ja kerrottavaa Jarille. Haluisin hehkuttaa sille mun hyvää fiilistä (joka ikävä kyllä nyt himmenee pikkuhiljaa koska ikävä) ja kertoa sille suu vaahdoten ja kieli sössöttäen (mä kuulemma alan sössöttää kun innostun) mitä ajatuksia mun päässä liikkuu.

Hyvin harvoin on tälläsiä hetkiä kun en pääsekää kertomaan Jarille mitä mulla on mielessä. Me soitellaan aina pitkin päivää ja viestitellään kaikesta turhasta ja ei turhasta. Nyt kun en pääsekään purkamaan näitä mun ajatuksia niin on tosi tyhjä olo. Iso ikävä. Kyllä nyt ainakin taas muistan arvostaa sitä omaa rakasta ja meidän suhdetta. Mähän olisin ihan tukossa omien ajatusteni kanssa jos mulla ei olis Jaria.

Ei vaan, oikeesti tekee hyvää olla erossa. Mutta tekee myös pahaa kun tulee ikävä. Ja sitte kun me taas nähdään niin on jo kertynyt niin paljon uutta asiaa, että jotkut asiat jää toistensa varjoon ja unohtuu. Vaikka tällä hetkellä tuntuis tosi tärkeältä jakaa nää ajatukset sen kanssa, niin viikon päästä muistan että ne jäi jakamatta. Eikä se oo edes sama asia puhua niistä enää sitten myöhemmin. Koska nyt on nyt. Just nyt tuntuu siltä että on väärin olla niin kaukana toisistamme. Kohta se tuntuu jo ihan hyvältä, mutta just nyt ei.

On ikävä sua Jari <3



sunnuntai 17. elokuuta 2014

Jostain täytyy luopua...

..että voi saada jotain tilalle..

No nyt luovun kesästä ja otan tilalle syksyn. Tulin tänään Hankoon Rasmun kanssa ja ehkä se on tää pari astetta viileämpi ilma, pihalle tippuneet lehdet, sade, tuuli ja valot sisällä, mutta täällä on paljon syksyisempi fiilis ku kotona.

Normaalistihan mä tässä vaiheessa siis itkisin ja kiukuttelisin ja masentuisin kun kesä on taas ohi ja pitkä tyhmä syksytalvikevät on edessä. Sen sijaan mä tässä mietin että mitä jos tänä vuonna sen perus syysmasennuksen sijaan opettelisinki (joo mulla on näköjään pelkkää opettelua koko elämä täynnä) nauttimaan syksystä. Kyllä sitä aikasemminki on nauttinut ehkä sen ekan viikon tai kaks kun illat pimenee ja saa käpertyä peiton alle kattomaan telkkaa, mutta aika pian se ikävä kyllä unohtuu ja tilalle tulee se plaah. Mutta jos tosiaan nyt koittais nauttia vaikka ihan joka päivä. Tai joka toinen päivä edes..tiedän että kun talvi, lumi ja pakkanen tulee niin mä kyllä kiroilen ja vihaan sitä yli kaiken, mutta jos edes nyt syksystä koittaisinki nauttia.

-pimenevät illat
-sateen ropina ja ukkonen
-lupa olla sisällä
-kynttilät
-syksyn uudet tv-sarjat (tätä mä oikeesti fiilistelen, koska koko kesänä en oo telkkaa jaksanu kattoa koska uusinnat ja muu pasha)
-naapureitten kanssa yhteiset ruokatelkkamöhöillat
-ulkona on tosi tosi kaunista ja tunnelmallista
-hupparit
-verkkarit
-midnight run
-salilla on tunnelmaa ku ulkona on synkkää
-pilates ja kuntonyrkkeily (mokasin kyllä näiden ilmoittautumisten kanssa, mutta jos vielä mahtuisin mukaan niin jee)
-äiti-lapsi boxing (joo Jari, mä ilmoitin mut ja Rasmun tälläseen)
-möhö päivät kun voi oikeesti hyvällä omatunnolla vaan möhöö sisällä koko päivän (kesällä ei voi)
-toivottavasti uusia tuulia duunirintamalla
-hemmetin likaset ja kuraset koirat (tää on mulle hämäys, jos vaikka jotenki oppisin olemaan siitä kiukuttelematta kun lisään sen positiivisten asioiden listaan)
-lähestyvä joulu
-voi taas käyttää pipoja ja kaulahuiveja

Kyllähän näitä keksii kun keskittyy miettimään. Aivan liikaa mä ainaki keskityn niihin kurjiin asioihin, koska jälleen...se on itsestä ja omasta asenteesta kiinni millanen päivä sulla on edessä kun heräät. Heräätkö sä siihen ajatulseen että %}!*}!_+$ vai siihen että :)

Jos ihan rehellinen olen (ihan rehellinen siksi, että aina sanon että kumpa aina olis kesä) niin on kiva että on vuodenajat. Tai syksy ja kevät on ihan fine. Talvi ei. Muuten ei ehkä osais ihan samalla tavalla arvostaa sitä kesää jos ei olis vuodenaikoja. Tosin vuodenajoiksi mun mielestä riittäisi hyvin siis kevät kesä ja syksy, kyllä niidenki avulla muistais arvostaa kesää.

Mutta tosiaan, lupaan laittaa tsempin päälle asenteen kanssa. Ja treenien kanssa. Ja syömisten kanssa. Koska kyllähän noihin on oikeesti paljon enemmän motivaatioo syksyllä ku kesällä. Mulla ainaki. Syksyllä ei oo aina jotain syytä miksi pitää syödä jätskiä kokoajan. Kesällä on syy, kesä.  Eikä syksyllä oo syytä miksei menis salille. Kesällä on. Tai no ei oo, mut on silti.

Uudella asenteella siis kohti syksyä <3


Aistikasta aamua

Kun on hyvä olla niin...

-hymyilet
-et hermostu
-on suunnitelmia
-nautit
-näät hyviä asioita
-kuulet onnea
-olet itsevarma
-olet innostunut
-jaksat hassutella
-löydät positiivisuutta
-uskot hyvään
-toivot muille parasta
-et ole katkera
-etkä kateellinen
-osaat elää iloiten
-elät

Mulla on tosiaan ollut taas sellanen hyvä kausi. Pään sisällä. Odotan innolla asioita ja uskon että kaikella on tarkoutuksensa. Kaikki on merkityksellistä. Täytyy välillä vaan pysähtyä aistimaan. Kuulemaan, tuntemaan, haistamaan..eli aistimaan. Mä oon aina ollut tosi aistikas luonteeltani, kirkkaat valot tekee pahaa, kovat äänet häiritsee, jotkut hajut oksettaa ja mua esimerkiksi sattuu tosi helposti. Oon myös tosi herkkä, itken helposti, loukkaannun helposti.. Jotenki musta tuntuu että raskauden jälkeen nää kaikki aistit on vaan voimistunut. Alkujaan eka asia mistä edes tiesin tai tajusin olevani raskaana oli se, että mulla oli suklaata ja sen haju yhtäkkiä oksetti mua ihan törkeen paljon.

Jokatapauksessa mä itse Olen aina jotenki pitänyt näitä kaikkia huonoina asioina. Tai ne on ilmenny aina sen huonomman kautta, kivun tai surun kautta esimerkiksi.

Olen tosi kateellinen, vaikka mulla on kaikki hyvin. Loukkaannun helposti, vaikka toinen tarkoittaa vaan hyvää. Luen toista omalla tavallani ja ihan liikaa. Teen omat päätelmät toisen ilmeistä, sanoista ja teoista tai tekemättä jättämisistä. Ajattelen että kaikki haluaa mulle vaan pahaa, jokaisella on jotain taka-ajatuksia enkä voi uskoa tai ymmärtää miksi joku haluaisi vilpittömästi auttaa mua tai tehdä hyvää.  Kadulla mietin, että jokainen joka mua katsoo miettii että onpa toi ruma, lihava, laiska, oksettava.. Ei tulisi mieleenkään ajatella että joku miettisi mua katsoessa että onpa nätti tyttö.  Jos ja kun joku kehuu mua tai asiaa muhun liittyen, mietin että jep, niin varmaan.  Ja rehelliseksi kun tässä nyt aloin, niin en usko edes mun kavereiden haluavan olla mun kanssa mun takia, vaan velvollisuuden tunteen takia. Mitä helvettiä? Eikö se oo niitäkin kohtaan aika hiton epäreilua ajattelua? Sehän kuulostaa siltä että pidän mun läheisiä jotenki tyhminä. Huoooh..Anteeksi. Ihan kaikille teille  <3

Mulla on aina ollu mottona että "pessimisti ei pety".. En halua elätellä isoja toiveita KOSKA ne ei kuitenkaan toteudu. Väärin! Mun täytyy oppia uskomaan ja luottamaan!

Nyt olenkin päättänyt opetella kääntämään ne hyviksi asioiksi. Ei oo väärin tuntea. Ehkä se on rikkaus? Ehkä se olen vain mä? Tällänen mä olen, miksi en vaan hyväksyisi sitä ja olisi entistä ylpeämpi siitä että mulla on vahvat tunteet?  Jollekin tää on ehkä tosi wtf teksti, mutta joku ehkä herää itsekin  miettimään asioita. Tai jos ei, niin ei se ole multa pois. Ei toisen hyvä tai paha fiilis ole multa pois.

Vain mä itse voin vaikuttaa omaan hyvään tai pahaan olooni.


keskiviikko 13. elokuuta 2014

Ollaanko läsnä?

Mietin eilen pojan kanssa lääkärissä ollessa, että kuinka koukussa mä olen puhelimeen. Kaiken aikaa puhelin kädessä, aina selaamassa facea tai instaa. Miksi? Miksei sitä osaa enää nykyään olla siinä hetkessä läsnä, katsoa ja kuunnella mitä muilla on sanottavaa? Itse omaa käyttöä kun miettii, niin aina sitä uskottelee että en mä nyt niin koukussa ole ja en mä nyt niin paljon sitä käytä. Mutta totuus on se, mitä mä eilen näin siellä Mehiläisen leikkipaikassa lääkäriä odotellessa. Siellä oli noin 5-6 lasta ja kolme äitiä. Lapset leikki, ihmetteli, tutki ja kyseli. Äidit tuijotti puhelimiaan, eikä kuullut tai nähnyt lapsiaan. Itselläni sattui sillä hetkellä olemaan puhelin poissa ja sen takia mä näin sen tilanteen. Näin sen, että mä olen ihan samanlainen. Surullista.


Sama juttu Rasmun futistreenien aikana kentän laidalla odotellessa. Mitäpä muutakaan tekemistä siellä olisi kuin selata puhelinta? No vaikka katsoa lapsen treenejä ja huomata ne maalit, kompuroinnit ja vilkutukset. Olla läsnä. Sen mä olen jo ekojen treenien aikana päättänyt, että mä en ole se vanhempi joka ei huomaa. Mä en ole siellä kentän laidalla naama kiinni puhelimessa. Mä olen läsnä. Ja olenkin onnistunut siinä yllättävän hyvin. Surullista vaan on se, että pitää edes tehdä itelle tollasia sääntöjä. Hyi.


Itse olen siis alkanut tosi paljon kiinnittää huomiota ihmisten kännykän käyttöön. Ehkä siksi, että tiedän itse käyttäväni sitä paljon ja jotenkin ehkä haen sillä hyväksyntää itselleni että kun muutkin käyttää? Mutta päinvastoin, se on herättänyt mut huomaamaan sen, kuinka kamalalta se näyttää. Kuinka surullista on katsoa sivusta, kun pieni lapsi koittaa saada äidin tai isän huomiota kertoakseen kuinka ihanan kiven löysi. Alkaa ehkä potkimaan, vetämään hihasta, kiukuttelemaan..Ja siinä vaiheessa äiti tai isi nostaa katseen puhelimesta ja hermostuu kun lapsi aina vaan kiukuttelee? Myönnän syyllisyyteni. Mä olin ja olen varmasti edelleen just tollanen. Mutta oikeasti, mikään siellä puhelimessa ei voi olla niin tärkeää, ettet voisi kuunnella mitä asiaa lapsella on! Ei kai mikään ole niin tärkeää, ettet voisi hoitaa sitä hetken päästä?

Mä ainakin haluan parantaa tapojani. Haluan olla enemmän läsnä. Mulla on kyllä se taito, että vaikka mitä teen niin kuulen kyllä mitä mulle puhutaan tai tiedostan aika hyvin mitä ympärilläni tapahtuu. Toisaalta, ei se aina ole hyväkään asia. En pysty keskittymään juuri mihinkään, koska tiedostan kokoajan ympärillä tapahtuvia juttuja. En keskity täysillä leffan katsomiseen, en lukemiseen, en ystävien kuunteluun, en mihinkään. En tiedä mistä se johtuu, oon aina ollu sellanen että kuuntelen mitä muut puhuu ja tekee. Tiedän heti kun lasten huoneesta kuuluu kinaa, että mistä se johtuu. Koska olen kokoajan sivukorvalla kuunnellut niiden juttuja ja leikkejä.


Ja kun olen naama kiinni kännykässä tai ipadissa, kuulen ja tiedän kun mua tarvitaan. En vaan osaa päästää irti. "Odota, äiti kattoo vielä tän"..Ei. Ei se yksi video tai kuva tai statuspäivitys voi olla tärkeämpi kuin se kun oma lapsi kysyy että miksi noilla tädeillä on jollakin vihreä takki ja jollakin valkoinen. Tai onko toi ihminen mies vai nainen. Tai onko tuo täti Kaija-mummu ja kun todetaan että se ei ole niin miksi se on sitten niin saman näkönen. Kaikki noi asiat voi olla todella tärkeitä sille lapselle. Kuinka yksin lapsi on jos ei aikuinen ole läsnä ja kerro ja vastaa? Tosi yksin.

Sama juttu se on kavereiden kanssa. Hyvin usein huomataan tilanne, että ollaan porukalla, mutta jokainen on kännykkä kädessä ja ollaan oltu vartti jo hiljaa omia juttuja selaten. Ja edelleen, minäkin syyllistyn tohon. En todellakaan paasaa tässä muiden käyttäytymisestä, vaa peilaan kaiken kyllä itseni kautta. Kirjoitan näitä ylös, jotta tajuan itsekin kuinka surullista se on. Justiinsa luin kaverin facesta, että oli ollut juhlissa ja siellä oli ensimmäisenä kerätty kaikilta kännykät pois. Mikä loistava idea! Ihan oikeesti. Ennenkin on juhlittu ilman puhelimia. Tosiaan juhlittu. Ei katsottu sitä ja tätä videota tai hauskaa juttua puhelimesta. Tutustuttu niihin uusiin ihmisiin jotka siellä on paikalla. Tutustuttu kasvotusten. Ei puhelimessa olevien sovellusten kautta, (ja joo, mäkin olenki löytänyt ihana mieheni netistä) vaan keskitytty niihin ihmisiin jotka siellä on paikalla. Näin se pitäisikin olla, pitäisi pystyä kunnioittamaan toista ihmistä sen verran että antaa sen oman huomion toiselle silloin kun yhdessä ollaan. Ihan varmasti meillä kaikilla on niitä yksinäisiä hiljaisia hetkiä kun voi ne uutiset lukea.


Vai mitä ootte mieltä? Oonko mä ihan natsi kun mietin tälläsiä asioita? Olenko mä kamala äiti kun en halua, että mun lapset kasvaa katsoen kun äiti ja isi on kiinni puhelimessa tai ipadissa? Olenko mä kauhea kun haluan että mun lapset leikkii leikkejä, eikä pelaa jatkuvasti kännykällä? Ja kyllä, kyllä nämäkin meidän muksut osaa pelata ja käyttää noita laitteita. Ja saakin käytää, joskus. Kerran viikossa suunnilleen. Musta se on ihan riittävä määrä lapselle.

Välillä huomaan, että mua ihan hävettää se kuin paljon käytän kännykkää. Varsinkin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ei itse ole niin koukussa kuin minä. Joo, sellasiakin on. Ja hyvä että on, ne saa mulle sen vaivautuneen nolon olon kun itse oon naama kännykässä ja se toinen ei. Herättää mut huomaamaan kuinka epäkohtelias olen. Lupaan parantaa tapojani. Lupaan.

Toinen asia on kännyköillä kuvaaminen. Olet kokemassa jotain tosi siistiä; oman lapsen esitystä, hienoa tanssinäytöstä tai vaikka näet hienon auringonlaskun. Mitä vaan, mutta aina nappaat sen kännykän ja otat kuvia. Koko tilanne voi oikeasti mennä tosi helposti ihan ohi. Kaikki ne asiat jotka siinä tilanteessa oikeesti merkitsee, menee sulta ohi kun katsot tapahtumaa linssin läpi. Mitäpä jos laittaisit sen kameran pois ja keskittyisit jälleen olemaan läsnä? Katsoisit oikeasti ihan omin silmin kun sun lapsi on esittämässä kevätjuhlaesitystä? Tai katsoisit kun se aurinko laskee ja ilta pimenee. Se olisi ihan varmasti syvempi ja koskettavampi kokemus kuin se, että kotona katsot kuvia joista näkyy ei mitään. Ei niistä kuvista välity se oikea tunnelma ja fiilis. Ei ne sanat, kuiskaukset, äänet ja tunteet.


No joo, nyt on tullu avattua sanaista arkkua vähän ja kasattua omia ajatuksiani. Ja kyllä, tiedän että nykyaika on vaan väistämättä menossa kokoajan siihen teknisempään suuntaan ja kaikki melkein hoidetaan älypuhelinten kautta. Ei siinä mitään, se on ihan fine. Mutta kai ainakin lapsilla on oikeus läsnä oleviin vanhempiin? Kai niillä on oikeus saada vastaus kun ne ihmettelee, että miksi ruoho on tuolla pihalla  jostain kohdasta pitkää ja vihreää ja jostain kohdasta lyhyttä keltaista? Tai kun ne haluaa että katsot juuri keksityn hienon esityksen, tai tuo näytille hienon aarteen jonka hän on löytänyt. On, niillä on oikeus siihen. Mä ainaki omalta osaltani koitan parantaa omaa toimintaani siinä kohden. Mutta haluan silti kuvata. Ehkä vain mietin tarkemmin, että onko just sillä hetkellä tarpeellista ottaa kuvia ja vai olla läsnä.




tiistai 12. elokuuta 2014

Ei morjens!!


JOO! Kirjotin äsken piiiitkän avautumisen kännyköistä, tietokoneista ja ipadeista. Ajatuksella kirjotin ja mietin asioita..Ja sitten, tsadam..Poistin sen. Hyvä minä.

Palaan asiaan..Ehkä. Argh.

tiistai 5. elokuuta 2014

Minä ja fitskut

Olisko nyt mun aika kirjoittaa fitskuista eli lisäravinteista mitä mä käytän ja mitä ne on tehnyt mun elämässä. Olen itse siis käyttänyt fitskuja vajaa 4 kuukautta. Eka kuukausi meni ihan vaan miettiessä että pyh..Ei oo mun juttu. Jostain syystä päätin kuitenkin nyt kerranki antaa itselleni ja keholleni aikaa tottua ja sopeutua muutoksiin.

En tiennyt itse juuri mitään näistä kun aloitin käytön. Tai tiesin joo koska kyllähän mulle kerrottiin, että miksi näitä kannattaisi kokeilla, mutta en oikeasti jaksanut kiinnostua niin paljon että olisin sen tarkemmin miettinyt. Olin siis väsynyt, turhautunut ja mikään ei jaksanut kiinnostaa. Go with the flow, vai miten se sanotaan.

Joka päivä mietin että en todellakaan maksa näistä, vaan haluan rahat takaisin niin kuin mulle luvattiin. Niin siis ekan kuukauden aikana jos päättää ettei halua jatkaa niin saa rahat takaisin 110%. Se mielessä mä jatkoin, mutta en huomannut mitään. Sitten ekan kuukauden lopulla huomasin jotain pientä..En tiedä huomasinko oikeasti, vai halusinko vaan huomata?! Halusinko uskoa että nyt on löytynyt jotain joka auttaa mua jaksamaan paremmin? Halusinko vaan uskoa ja todistaa Jarille että näistä on jotain hyötyä? Niin tai näin, kuun lopulla en enää halunnutkaan lopettaa, vaan halusin jatkaa ja nähdä että onko näistä oikeasti jotain hyötyä. Ihan vaan tän toisen kuukauden enää. Sit lopetan.

Päivittäin mä otin juoman aamulla ja juoman illalla..Ei kauheen vaativaa. Aamujuoma on mulle kuin se tuoremehu jonka juo sillon harvoin vaikka hotelliaamiaisella. Nyt sen vaan saa juoda joka aamu ja hyvällä omalla tunnolla. Iltajuoma on se mihin päivän päätän. Rauhoittava ja palauttava juoma, ei mikää herkku, mutta hyvin uppoo silti. Ja näistä kahdesta juomasta mä saan kaikki tarvittavat vitamiinit, hivenaineet ja vitaaliaineet. Mitään muita nappuloita ja pillereitä en siis tarvitse.

Iltajuoma ilta-auringossa
Kun päiviä kului, mä aloin huomaamaan kaikkia pieniä muutoksia kehossani. Meidän kesä koostuu aika lailla grillaamisesta ja herkuista. Varsinkin viikonloput. Normaalisti sitten viikonlopun jälkeen sulattelen sitä turvonnutta oloa ja masentelen kertyneitä nesteitä. Enää ei sellaista ole. Maanantai aamuna olo on hyvä. Ehkä jopa vähä pelottavaakin kun voi viikonlopun vetää rennosti ja olo on hyvä sen jälkeen niin mitähän paino tykkää? No ei mitään, se tässä onkin oudointa. Ei ole joo paino laskenut nyt kesällä, mutta ei noussutkaan hälyyttävästi. Ei ole se perinteinen syksynsaapumisfiilis, että "nyt alkaa taas hirveä laihdutus ja muuta mukavaa".. Enemmän on se fiilis, että minkähän uuden haasteen tai tavoitteen itselleni asettaisin syksylle kun ei ole enää sitä kahdenkymmenenkilon laihdutusurakkaa edessä? Ideoita otan vastaan :D

Niin, mä nukun hyvin. Nukahdan hyvin ja herään hyvin. Yöheräämiset ei enää ole ylitsepääsemättömiä, vaan aina en aamulla edes muista olenko joutunut yöllä heräilemään vaiko enkö ole. Kynnet kasvaa, hurjaa vauhtia. Mä siis joudun leikkaa niitä lyhyemmäksi! Tämän ymmärtää vaan ne joiden kynnet murenee, halkeilee ja lohkeilee aina. Mä en voi käsittää että nämä oikeasti kasvaa ihan hetkessä pitkäksi. Särkylääkkeitä käytin ennen viikoittain, ellen jopa päivittäin. Aina särki päätä tai oli ainakin sellainen ärsyttävä jomotus..Sekin on kadonnut. Nyt kun olen ollut pojan kanssa kotona, niin nukuin sen kanssa päiväunet joka päivä. Olin niin väsynyt, että könysin sängystä ylös yhdeksän aikaa ja menin päiväunille 11-12 aikaa. Eikä tehny tiukkaa. Nykyään melkein harmittaa että ei väsytä niin paljoa, että voisin nukkua päikkärit pieni muru kainalossa. Ei vaan väsytä. Ja jaksan nousta aamulla sängystä jos on tarve. Se ei ole enää ylitsepääsemätön asia. Lisäksi olen ihan fiilareissa urheilusta ja liikkumisesta, no olen ollut aikasemminkin mutta nyt tuntuu että on ihan uusi draivi päällä. En malta odottaa syksyllä alkavia uusia harrastuksia ja tekisi mieli kokoajan kokeilla kaikkea uutta. Jotenki jopa odotan syksyä ja arkea ja kaikkea niitä suunnitelmia mitä on syksyä varten. Ja ilmavaivat..Noh, ehkä ei niistä sen enempää. Mutta mies ehkä huomaa eron entiseen, mä ainakin huomaan :D Ja näläntunne, se on kadonnut..Ei ole sellaista jatkuvaa tarvetta napostella jotain ja nälkä pysyy hyvin poissa. AHH <3

Namnamnam <3

Tässä mainittuna muutamia asioita minkä olen huomannut muuttuneen..Ja ei, nämä ei ole asioita jotka on mielessä kokoajan, vaan enemmänkin sellaisia asioita joita tajuaa yhtäkkiä jostain pienestä asiasta et kappas, en tosiaan ole nukkunut päikkäreitä pitkään aikaan. Tai että se paketillinen buranaa on edelleen tuossa avaamattomana. Pieniä, mutta silti niin suuria asioita.

Entäs sitten ne huonot puolet fitkujen käytön seurauksena? Eihän tämä vaan pelkkää juhlaa ole, ja varsinkin alkuun odotin isoja mullistuksia ja kuvittelin että olen jo ensimmäisen päivän jälkeen sit uusi ihminen kun kerran näin kalliita aineita nyt käytän. No ei ihan..Ei nämä mitään taikaa tosiaan ole vaan ihan vaan luonnollisia ja puhtaita ravintolisiä, ja muutokset voi tulla hyvinki hitaasti. Ihmisen kaikki solut uusiutuu kolmessa kuukaudessa ja ainakin siis sen verran pitäisi malttaa kokeilla ja odottaa vaikutuksia.Senkin asian olen oppinut vasta pikkuhiljaa kun on oikeasti alkanut kiinnostaa nämä ravintoasiat kokoajan enemmän ja enemmän. Niin, nyt mua kiinnostaa ja tutkin ja otan selvää asioista. Senkin takia, että haluan tietää mistä puhun muille, mitä käytän itse ja millä perustein haluan suositella näitä muillekin. Inhottavinta on ehkä se että on alkanut puskee naaman täyteen sellaista pientä näppylää. Eli se shaisse mun sisältä puskee ulos naamasta. Nam. Tai sitten se että joskus kolmannen kuukauden aikaa näin ihan järkyttäviä painajaisia. Siis ihan kamalia. Keho puhdistuu..? Alkuun vatsa ei toiminut hyvin, mutta puolitin aamujuoman annoksen ja sit alkoi toimimaan. Vieläkin on vähä vaihtelevaa vatsan toiminta, mutta paljon parempi mitä se on ennen ollut.

Jos nyt jo on näin pienessä ajassa näin pienellä vaivalla saanut tällaisia vaikutuksia, niin miettikääpä vuoden päästä. Sit mä ehkä olen jo tosiaan uusi ihminen. Huomista ja uusia muutoksia odotellessa siis. Mä haluan voida hyvin, olla terve ja elää mahdollisimman hyvin ilman turhia lääkkeitä ja muita kehoa kuormittavia asioita, kuten stressiä ja alakuloisuutta. Haluatko sinäkin? Kysy multa lisää jos kiinnostaa tai käy tutustumassa täällä näihin tuotteisiin.

Mä siis todellakin voin suositella näitä ihan jokaiselle. Urheilijalle, laihduttajalle, väsyneelle, äidille, isälle, odottavalle, rohkealle, ujolle, stressaantuneelle..Kenelle tahansa joka haluaa suoliston kuntoon ja oman olon hyväksi. Mulla ainakin toimii, ehkä siis myös sulla (: