maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulupöhöavautuminenko?

Hei kaverit, nyt on aika karistaa noi joulupöhöt ja suunnata takas salille.. Aika remapata taas niitä elämäntapoja ja sulattaa äkkiä ne kertyneet kilot. HAH, ei vaan.. Tää ei tule olemaan mikään "nyt alkaa taas laihdutus, tsemppaus ja kuri"-avautuminen..

Vaan tuli olo, että nyt on mun aika aloittaa kaikki ihan puhtaalta pöydältä. Tämä tulee koskemaan aika montaakin osa-aluetta mun elämässä. Oman elämäni inventaario tms siis on ilmeisesti käynnissä. Haluan saada täydellisen (tai mahdollisimman täydellisen) balanssin mun elämään. Olen huomannut, että varsinkin nyt loppu vuosi on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Luultavasti joku muukin on sen huomannut..

On hyviä päiviä, huonoja päiviä, tosi huonoja päiviä. Ihan liikaa niitä huonoja päiviä. Tiedostan todella hyvin, että kaikki nämä juontaa juurensa tähän epävarmuuteen ja jatkuvaan haahuiluun. Ei ole ollut mitään punaista lankaa mitä seurata. Ei mitään säännölllistä, turvallista ja tuttua. Jokainen päivä on alkanut sillä, että murehdin omaa työttömyyttäni. Ei sillä tavalla voi alkaa päivä hyvin. Jo sängyssä heti kun herään, mietin että normaali ihminen lähtisi nyt töihin. Mä käännän kylkeä ja yritän nukahtaa uudestaan ja unohtaa oman tilanteeni. Kuitenkin sängystäkin pitää nousta, koska enää en osaa nukkua myöhään. Unen tarve tulee kyllä täytettyä yöllä ja aamun sängyssä makoilu on vaan pakollista täytettä päiviini ja todellisuuden pakoilua.

Mulla on ollut tosi kivoja juttuja tässä pitkin syksyä meneillään ja ne onkin pitänyt mut edes jotenkuten järjissäni. Fitlinet ja kaikki se mitä ne on tuonut mun elämään, osa-aika työ joka hipoo edes silleen viiltävän läheltä sitä mitä mä oikeastikin haluaisin tehdä ja lisäksi yksi asuntojuttu josta olen pitänyt huolta silloin tällöin. Ilman näitä mulla ei olisi mitään. Noi on tuonut edes vähän täytettä päiviin ja pitänyt mua kiinni arjessa edes jollakin tasolla. Kuitenkin tänäänkin huomasin siinä sängyssä makoillessa, että saman tien kun mies lähtee töihin niin mun otsalle hiipii se iso L.

Nyt päätinkin, että pyyhin sen pois mun otsalta. Mä olen kuitenkin päässyt monessa asiassa eteenpäin ja tämä työtön aikakausi mun elämässä on ehkä ihan tarkoitettua. On kiva kun toinen lapsi on saanut viettää aikaa kotona niiden 9 tunnin hoitopäivien sijasta. On ehkä ollut ihan kohdallaan, että olen ollut päivisin kotona kun tytön koulutie on alkanut. Monet voi vaan haaveilla siitä, että saisi olla kotona. Mä voin vaan haaveilla siitä, että saisi käydä töissä. Mutta tosiasiassa mun on pakko uskaltaa myöntää että on tästä ollut hyötyäkin.

Tästä päivästä eteenpäin mä siivoan elämääni. Alan keskittymään hyvinvointiin, hyvään oloon ja positiivisuuteen. Alan uskoa ja luottaa siihen, että mulla on edessä vielä joku juttu joka pyyhkii kaiken tämän alleen. Jotain kivaa ja uutta on mua odottamassa. En tiedä vielä mitä se on, mutta jos vaan ryven tässä työttömyyden surussa, ne jutut menee helposti ohi. Avaan silmät ja keskityn parhaani mukaan niihin positiivisiin asioihin.

Hyvä esimerkki mun turhautumisesta oli tänään kun pojan kanssa oltiin lähdössä ulos. Mun mieli huusi että ollaan sisällä, sun pitää etsiä töitä ja ulkona on kylmä ja vaikka mitä. Mua ärsytti. Ei löytynyt hyviä hanskoja pojalle ja sen härväys kiukutti mua. Kun mentiin ulos, edelleen mä olin kiukkuisella tuulella. Sitten tajusin, että tämä ei ole todellakaan sen vika. Mun  olo ei parane sillä että vellon siinä itsesäälissä, eikä varmaan pojallakaan ole kivaa. Mä katsoin pojan riemua ja iloa joka loisti sen kasvoilla. Imin sitä itseeni, päätin että nyt mä hymyilen. Mä heittäydyn ja nautin vaan siitä hetkestä. Laskettiin pulkalla yhdessä ja ihmeteltiin kylmää ilmaa. Tajusin taas, että olen todella epäreilu ja itsekäs. Olen ollut sitä liikaa viime aikoina.

Jos mulla ei ole töitä, niin sitten mulla ei ole töitä. Mulla on silti lapset, mies, koirat, koti ja kaverit. Ne jos mikä on tärkeintä. Pakko vaan nyt alkaa unohtaa se työttömyydessä vellominen ja keskittyä näihin hyviin asioihin mitä mulla on. Omasta mielestäni mä olen kasvanut ihmisenä paljon ja päässyt eroon siitä "hitto ku sataa, hitto ku toi maito kaatu, hitto ku on kylmä"- ajattelusta ja valittamisesta eroon. Mutta en ole päässyt eroon siitä häpeästä jota kokoajan tunnen. Mut hemmetti sentään, en mä ole ainoa työtön! Enhän? Kyllä joku vielä joskus jossakin huomaa mun potentiaalin tai jos ei huomaa niin sit mä keksin itse jotain. Ei mun auta joka aamu pilata omaa (ja muiden) päivää sillä, että vellon siinä itsesäälissä.

Nyt onkin aika relata. Aika uskoa siihen että jotain hyvää tapahtuu vielä mulle. Uskoa, että vielä joku päivä mulla on työ josta nautin ja että mäkin tuon leipää meidän pöytään. Tiputan sen hemmetin häpeän viitan mun harteilta ja keskityn niihin positiivisiin juttuihin mitä mulla on. Niitä on paljon, mä en vaan näe niitä tämän viitan alta. Tästä lähtien kun joku kysyy mun työtilanteesta, en vajoa sinne häpeän verhon taakse vaan kerron rehellisesti mikä on tilanne. En vähättele, en paisuttele enkä välttele. Tähän asti aina kaikki tilanteet kun tapaan ihmisiä joita en ole nähnyt hetkeen, ahdistaa ihan liikaa. Tiedän että kohta pamahtaa se sama kysymys ilmoille.. "miten sun työt".. Mä romahdan sisältä, hajoan palasiksi. Hävettää taas kerran kertoa, että ei mulla ole edelleenkään töitä. Nytkin alkaa ahdistaa koko tämä kirjoittaminen.

EI ENÄÄ! Nyt mä pyrin suuntaamaan mun ajatuksen vaan siihen hyvään mitä mulla on. Jos ärsyttää tai kiukuttaa, niin hiljaa yritän vain liukua siitä yli. En voi antaa sen hallita mun jokaista päivää. Ei ole reilua antaa mun perheen kärsiä siitä. En voi vaatia niitä ymmärtämään mun jokapäiväistä kiukuttelua. Ei ne ole ansainnu sitä.

Enkä mä ole ansainnut tätä häpeää.

Meidän kaikkien hyvä olo ja hyvinvointi lähtee ihan ensimmäisenä sisäisestä hyvinvoinnista. On ihan sama onko lihava tai laiha, timmi tai timmitön. Mutta jos sulla ei ole sisältä hyvä olla niin ei sillä ulkomuodollakaan ole mitään merkitystä. Nyt on mun aika keskittyä siihen sisäiseen hyvään oloon. Hetkeksi unohdan kilot, laihduttamisen ja itseni piiskaamisen. Keskityn kuuntelemaan itseäni ja voimaan hyvin sisältä päin.

Se ei tarkoita, että mätän suklaata kaksin käsin napaani. Siitä ei tule hyvä olo.
Se ei tarkoita pitsaa ja kebabia.
Siitäkään ei tule hyvä olo.
Se ei tarkoita jatkuvaa napostelua eikä pelkkää sohvalla makaamista.

Vaikka voisi kuvitella, että noi edellä mainitut asiat on niitä jotka tekee hyvän olon niin ei se kyllä näin ole. Hetkellisesti ehkä, mutta aika pian tulee morkkis ja vatsa kipeäksi. Väsyttää ja kiukuttaa oma saamattomuus. Hyvä olo tulee siitä kun syön puhtaasti ja säännöllisesti. Mietin ja kuuntelen mikä tekee mulle hyvää. Salaatit, munakkaat, smoothiet, pannarit, hedelmät, kasvikset, marjat, pähkinät...Kaikki noi on mun hyvän olon salaisuus. Lisäksi liikkuminen. Kävely, sali, pumppi, pulkkamäki.. Mikä vaan aktiivinen touhuaminen on aina tuonut paremman mielen kuin se sohvalla makaaminen.

Mutta myös se, että voin mennä sinne sohvan nurkkaan hyvällä mielellä jos tiedän että sitä mä tarvitsen. En anna itseni kokea morkkista siitä, että lepään ja otan rennosti. Se tarkoittaa myös lepoa mun aivoille ja ajatuksille. Lepoa siitä suorittamisesta ja jatkuvasta työn hakemisen miettimistä.  Meinaan opetella tuntemaan itseni ihan eritavalla kuin tähän asti. Siinä on mun uuden vuoden lupaus.

Ja sen lisäksi meinaan oppia vetämään leukoja. Edes sen yhden.




Tähän valmennukseen mä meinaan myös osallistua, osallistu säkin?

maanantai 22. joulukuuta 2014

Se on positiivinen!!!

Hei nyt voidaan kaikki yhdessä itkeä ja valittaa kun ei tulekaan valkoinen joulu. Jooko? Vai mistä maristais ja valitettais? 

Siitä että satoi lunta? 
Tai että se on ihan loskaa?
Vai siitä että ulkona on liian kylmä? 
Tai kaupassa liikaa ihmisiä? 
Hirvee jono oli kun kävin ostamassa purkkaa. 
Vai törttöileekö kaikki muut liikenteessä? 
Etkö löytäny parkkipaikkaa? 
Oliko just se juusto loppu mitä olit hakemassa? 
Vai maksaako kaikki liikaa? 
Ruoka on kallista ja lahjoihin menee liikaa rahaa? 
Vai mitä jos yhdessä ärähdettäis siitä että ostetaan liikaa lahjoja ja joulusta on tullut kulutusjuhlaa? 
Eiku valitetaankin siitä että joku ei halua viettää joulua ollenkaan. 
Tai mitä kun se yksi meinaa juoda viiniä joulupöydässä lasten nähden? 
Entäs se nipo joka vaatii että kaikki lapset ansaitsee raittiit vanhemmat? 
Tai se paha paha äiti joka käy lapsen kanssa alkossa? 
Ja mites ne kaikki valehtelvat äitit ja isit jotka huijaa lapsia ja väittää että joulupukki on olemassa? 
Tai ne jotka paljastaa että ei joulupukkia ole olemassa? 

Ahdistaako teitä lukea noi edellä mainitut jutut? Mua ainakin, tosi paljon. Tulee kiukkunen olo ihan vaan sillä että lukee tollasia marisevia juttuja. Niitä saa lukea paljonkin jos yhtään seuraa Facebookia tai instaa. Eiku ei, instassa ei valiteta. Siellä kaikki on ah niin ihanaa ja idyllistä. Valitetaanko siitäkin vähän? 

Tuntuu että ihmisiä ärsyttää nykyään kaikki.  Mikään ei ole hyvä, oli se noin tai näin päin niin vähän täytyy saada valittaa. Sitä kai minäkin nyt teen, mutta tuli vaan olo että täytyy oksentaa nämä kaikki helvetin kurjat asiat ulos. Saada teillekin se ärsytys pintaan. Vai olikohan mun tarkoitus kuitenkin herättää teidät tajuamaan. Kolahtaako omaan nilkkaan? Mulla saattaa kolahtaa, mutta pakko sanoa että ei pahasti. Mä en jaksa vatvoa ja valittaa asioista joille ei mitään voi. Jos asialle voi tehdä jotain, niin tee ja jos ei voi niin get over it. Käännä se sen mieli positiivisempaan. Mulla ainaki auttaa hyvin monessa tilanteessa se, että muistan kuinka paljon huonommin asiat voisi olla. Ei se aina auta, mutta usein kyllä. Tai aina kun muistaa ajatella asiaa vähä laajakatseisemmin. 

Monet kritisoi sitä, että blogeissa ja instassa ym pidetään kauheaa kulissia yllä. Kaikki on niin kivaa ja siistiä ja ah ihanaa. Entä jos kaikki ei vaan halua ja jaksa valittaa kaikesta vaan jättää mielummin sen kivan asian muistoksi. Kyllä mä itse mielummin luen mun vanhoja kirjoituksia joissa huokuu positiivisuus eikä negatiivisuus. Tai katson kuvia joista tulee mieleen joku ihana muisto. Vaikka just ennen tai jälkeen kuvan oton olisikin tullut tylsiä uutisia tai kahvikuppi olisi kaatunut, niin silti mä mielummin muistelen sitä kivaa hetkeä joka oli kuvanotto hetkellä. Ei mulla ole tarvetta siloitella mielikuvaa mun elämästä, mutta ei myöskään jakaa niitä kaikkia negatiivisiä ajatuksia ja tilanteita. Kuka niistä kostuu? Joku ehkä joo toki, mutta kuitenkin koen että kivoja asioita on kivampi lukea kuin valitusta ja negistelyä.

Jokainen toki taplaa tyylillään, mutta joskus tekisi mieli vähän läppästä poskelle yhtä ja toistakin. Jos päivästä toiseen sua vituttaa paljon tai vähän. Jos kaikki asiat ärsyttää enemmän tai vähemmän, niin kannattaisko katsoa peiliin? Omalla asenteella on todella iso merkitys siihen, että miten sä koet minkäkin asian. Itse olen kulkenut pitkän tien itseäni tutkien ja opiskellen. Olen pohtinut, itkenyt, nauranut ja miettinyt. Tajunnut, että itse mä olen vastuussa omasta hyvästä olostani. En voi syyttää jokaisessa ärsyttävässä ja kiukuttavassa tilanteessa miestä, lapsia, naapuria, kaupan kassaa, bussikuskia, pyöräilijää, koiraa, kissaa, opettajaa, työkaveria, takana ajavaa autoa.. Ymmärrättekö pointin? Jos jokainen miettii edes kerran päivässä, että haluanko mä hymyillä vai murjottaa, valittaa vai kiittää, niin väitän että aika monella meistä voisi olla vähän kivampi päivä takana. Ja edessä.

Sovitaanko kaikki yhdessä, että ensi vuonna joka päivä käännät edes yhden negatiivisen asian mielessäsi positiiviseksi. Jätät edes yhden marinan kirjoittamatta tai sanomatta. Hymyilet, kiität ja kummarrat vaikka peilille.  Aloita itsestäsi ja jatka muihin ihmisiin. En todellakaan ole mitenkään uskonnollinen, mutta asia mitä mä pyrin pitämään mielessä on tämä: Tee muille niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän. Siihen yhteen paksuun kirjaan toi lause taitaa liittyä, mutta ihan kaikki me voitaisiin ottaa siitä opiksi. 

Ps. Anteeksi toi otsikko :)

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Jos mä oon oikee

Mun mielestä on ihanaa auttaa ihmisiä. Ihanaa jos saan omilla teoillani tai sanoillani jollekin hyvän mielen. En voisi kuvitella elämää yksin. Tuntuu että se, että voi olla muiden avuksi on mun tehtävä. Se fiilis, minkä saa kun toinen kiittää jostain mikä on mulle ehkä ihan pieni juttu, mutta sille toiselle se voi olla isokin juttu.

Olen itse aika huono sanomaan toisille, että olipa kiva kun teit näin tai sanoit noin. Kyllä mä tottakai kiitän avusta, mutta joskus voisi olla enemmänkin sanottavaa. Koen, että voisin paljon enemmän ja useammin kertoa ja näyttää muille että olen kiitollinen avusta, kauniista sanoista tai vaikka hymystä.

Jostain syystä viime aikoina olen tuntenut oloni tosi yksinäiseksi. Mulla on hyvin vähän (lue ei oikeastaan yhtään) sellaisia kavereita tai ystäviä joille soittelisin muuten vaan. Tai joiden luokse lähtisin ekstemporee kahville. En mä tosin juo edes kahvia, mutta pointti ymmärretty? Silloin kun tällänen hetki tapahtuu, niin fiilistelen sitä ihan täysillä. Olen haaveillut aina sellaisesta elämästä, että meillä kävisi paljon vieraita. Rakastan sitä kutinaa mahan pohjassa, mikä tulee kun ovikello soi vaikka en odota ketään. Harvoin niin käy, mutta aina se tuntuu hyvältä. Joku tarvitsee tai ajattelee mua. Tai mun perhettä. Silti sellainen kunnon vanhanaikainen kylämeininki olisi ihan loistavaa. Kipaistaan naapuriin kahville tai käydään lounaalla. Tai tavataan ihan muuten vaan kuulumisia vaihdellen. Tiedän että sellaistakin on, mutta mulla ei ole koskaan oikeastaan ollut sellaista elämää.

Kuitenkin tiedostan ja ymmärrän, että on mulla ihmisiä ympärillä, mutta jostain syystä ei vaan ole sellaista yhtä tiettyä jolle soittaa automaattisesti kun jotain kivaa tai kurjaa tapahtuu. Täytyy nyt siis epäselvyyksien välttämiseksi todeta, että tottakai soitan Jarille aina ensimmäisenä, mutta joskus kaipaa ehkä vaikka naisnäkökulmaa johonkin asiaan. Jos tiedätte mitä tarkoitan? Enkä tarkoita että en voisi soittaa vaikka sulle tai sulle, mutta tarkoitan että se ei olisi mulle luontevaa. Mä en soita, eikä mulle soiteta. Paitsi jos on oikeasti asiaa.

Nyt kuitenkin on ollut tosi kiva viikonloppu ja ollaan tavattu paljon kavereita. Huomaan, että saan tällaisesta ihan uutta energiaa. Mä olen sittenkin olemassa.

Aina kun kuulen tämän alla olevan biisin, mulla menee kylmiä väreitä.



Se että mä haluan auttaa ihmisiä ja haluan työn jossa olen ihmisten kanssa tekemisissä ja jossa mulla olisi työkavereita, johtuu luultavasti just tästä. Haluan tuntea olevani elossa, hyödyllinen ja arvokas. Kun vietän todella paljon aikaa yksin ja lasten kanssa, oma arvostus katoaa helposti. Tulee sellainen olo, että mun täytyy hymyillä muille ja sanoa että sulla on kauniit kengät jotta saan hymyn takaisin.

Nyt joulun lähestyessä huomaan, että haluaisin vaan ostaa lisää ja lisää lahjoja kaikille. Haluan nähdä sen ilon ja hymyn toisen naamalla jonka mä olen saanut aikaiseksi. Antamisen ja auttamisen ilo on niin parhautta. Tässä kun mietin, niin olen tosiaan tämän viikonlopun aikana nähnyt enemmän kavereita kuin pitkään aikaan. Tosi monta kiitollisuuden hetkeä ollut. On ihanaa kun on ihmisiä ympärillä. Sekin riittää, kun vaan tietää että siellä ne jossakin on vaikkei niitä näe. Ja vaikka en niiden kanssa soittelekaan.

Pitäkää ihmiset kiinni toisistanne, kertokaa kuinka tärkeä se toinen on ja jakakaa hymyjä. Koitetaan ainakin olla joka päivä vähän parempia meitä. Mulla on siinä paljon parannettavaa, mutta ainakin yritän.

Nyt mä haluan saunaan.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Apua Joulu tulee ja kilot nousee!!!!!!

Mä luen itse paljon eri blogeja. On mielenkiintoista seurata muiden laihdutusta, treenaamista, lasten  kasvattamista tai ihan vaan perhe-elämää. Kuitenkin mua on alkanut myös vähän ihmetyttää tai oikeastaan mietityttää yksi asia. Joulu lähestyy, ollaan perheiden kanssa, rauhoitutaan, annetaan lahjoja, syödään hyvin.. Niin, syödään hyvin. Tuntuu että joka suunnasta tulee nyt vinkkejä, että älä syö laatikoita, syö vaan salaattia ja kalaa. Kinkkukin olisi viisainta jättää muille, samoin suklaat, piparit ja tortut. Eikä sitä puuroakaan kannata syödä. Kaikki ne lihottaa ja turvottaa ja vaikka mitä.. Onko se tosiaan noin? Täytyykö Joulua varten tehdä hirveät suunnitelmat ja pakottaa itsensä kiristelemään silloinkin. Eikö edes silloin yhtenä päivänä vois vähä höllätä ja nauttia? Vai onko se sitten automaattisesti överit ja oksennukset jos vähän löystää vyötä? Tähän varmaan moni ajattelee, että kyllä mä nautin siitä kiristelystäkin. Nautin kun ei tuu sitä paria ylimääräistä kiloa ja nautin kun pystyn ylittämään itseni ja pysymään erossa herkuista.. Hyvä jos näin on.

Itse kuitenkin koen, että kun Joulu on nyt on sen kerran vuodessa vaan, niin eikö olisi aika kiva heittää hanskat hetkeksi nurkkaan ja relata? Mun mielestä joo. Kyllä mullakin on vielä tavoitteita, haaveita ja suunnitelmia. Kilojakin on edelleen mitä tiputtaa, mutta se yksi päivä ei kaada maata. Ei oikeasti.

Nyt kun mietin, niin oikeastaanhan se on jokaisen ihan oma asia. Miksi mä tästä edes kirjoitan? Mä teen niin kuin mä haluan ja muut tekee niin kuin itse haluaa. Pääasia että jokainen nauttii. Joko kiristellen tai ei kiristellen.

Tiedättekö kun välillä tulee sellaisia turhautumisen hetkiä. Miettii, että tätäkö samaa tämä on päivästä toiseen. Silloin on hyvä pysähtyä ja hetki pohtia kaikkea tätä. Ottaa pieni hetki itselleen ja huomata mitä kaikkea meidän ympärillä tapahtuu. Tässä vähän asioita mitä mun ympärillä on viime aikoina tapahtunut:

-masennuin työttömyydestä
-olin työhaastattelussa
-toinen työhaastattelu on tiedossa
-sain silmälasit
-olin pikkujouluissa
-mut palkittiin
-kehiteltiin mun tiimin ihan huippujuttuja ensi vuodelle
-tajusin, että olen jo pitkään elänyt tätä uutta elämää
-en usko että koskaan tulen palaamaan entiseen
-olen käynyt pumppitunneilla
-olen tykännyt käydä pumppitunneilla
-mua on harmittanut kun pumppitunteja on niin vähän
-olen käynyt salillakin
-ja syönyt hyvin
-ja huonosti
-olen iloinen että ihmiset ymmärtävät ja huomaavat että suoliston hyvinvoinnilla on iso merkitys kokonaisvaltaista hyvinvointia miettiessä
-tammikuu tulee olemaan tosi isojen muutosten aikaa
-on huippua kun mun ei tartte aloittaa tammikuussa laihdutuskuuria
-on huippua kun voin aloittaa tammikuussa hyvinvointivalmennuksen
-mä olen monena iltana jännittänyt Salkkareiden juonikäänteitä
-tein lasten kanssa piparitalon
-ollaan toki leivottu pipareita ainakin sata kertaa
-olen myös syönyt ainakin sata piparia
-ja sata kiloa piparitaikinaa
-haluaisin jo paketoida lahjoja, mutta en muista minne olen laittanut lahjapaperit
-toivon että Bean nuha ei muutu flunssaksi kun se pääsee Thaimaahan
-mietin, että onko reilua että se pääsee Thaimaahan ja mä en ole koskaan siellä ollut
-kymmenen vuoden päästä me voidaan Jarin kanssa lähtee reissuun moottoripyörällä kun lapset pärjää ilman meitä
-en kyllä tiedä pärjäänkö mä ilman niitä
-mä sain viikonloppuna myös ruusun
-se on edelleen samassa pakkauksessa kuin silloin
-se näyttää edelleen kuin pakasta vedetyltä
-mä olen välillä aika mustasukkainen
-ja mun hartiat on ihan jumissa
-olen tosi toiveikas ensi vuoden suhteen
-en malta lopettaa tätä
-lopetan silti

Lapset leikki tossa aikaisemmin päivällä legoilla niiiin nätisti. Kai nekin nautti kun vielä tämän illan sai olla yhdessä. Huomenna toinen lentää Thaimaahan ja toinen jää tänne vilkuttamaan. Aika iso rikkaus kyllä tuolla meidän tytöllä on kun sillä on kaksi perhettä. Varsinkin kun se toinen perhe on mein perheen paras kaveri. Tämä nyt ei liittynyt mitenkään mihinkään.. Mutta tavallaan kyllä kaikki liittyy, vai miten se meni.

Todella turha teksti tuli nyt, mutta ehkä se kertoo siitä, että täällä on kaikki ihan hyvin. Toivottavasti teilläkin on kaikki hyvin.

Voikaa hyvin, rentoutukaa ja rauhoittukaa. Älkää ressatko sitä joulua tai niitä joitakin kiloja. Onpahan meissä niiden lisäkilojen myötä taas enemmän mitä rakastaa.  <3




Tammikuussa hei kuulkaa ihanaiset alkaa täysin uudenlainen ihan loistava hyvinvointi onlinevalmennus. Jos kiinnostaa lähteä mukaan oman itsesi tutkimusmatkalle ja löytää sisäinen kauneus ja hyvinvointi, niin laita viestiä. Mä ainakin meinaan olla rohkea ja kohdata omat heikkouteni ja vahvuuteni.
 

torstai 11. joulukuuta 2014

Kun epävarmuus iskee päin näköä.

Ainaki mulla on aikaa olla äiti!
Taas on mielessä pyörinyt jo pidemmän aikaa aihe, josta tekee mieli kirjoittaa. En tiedä onko tämä fiksua vai ei kirjoittaa tällaista, mutta kirjoitan silti.

Aihe: Työttömyys

Olen tosiaan ollut työttömänä nyt jo hyvän aikaa. Alkuun se oli ihan jees, sai olla lasten kanssa kesän kotona rauhassa. Päivät kului lasten kanssa touhutessa ja kotia siivotessa. Tuli syksy ja toisella muksulla alkoi koulu ja toinen jatkoi tarhassa osapäiväisenä. Kyllä, toki poika voisi olla kotonakin, mutta itse koen että päiväkoti on tuon ikäiselle lapselle hyvä paikka olla. Tästä asiasta voisi vääntää ja kääntää kovastikkin, mutta en lähde siihen. Yksi syy, että poika jatkoi päiväkodissa, vaikka itse olen työtön oli se, että koko ajan olen uskonut että kyllä mä pian saan töitä ja sitten olisi joka tapauksessa aloitettava päivähoito. Niin tai näin, tilanne on mikä on.


Kerrotaanpa millaista on olla työtön. Se on tylsää, ahdistavaa, häpeällistä, turhauttavaa ja on ihan liikaa aikaa miettiä ja pohtia asioita. Onneksi kuitenkin sain itselleni osa-aikatyön ja ne päivät kun on töitä, onkin helpottanut omaa oloa ja on ollut siistii huomata että oon edelleen hyvä jossain. Silti on edelleen myös aivan liikaa niitä päiviä kun ei ole töitä. Aamulla vien pojan hoitoon, menen salille, tulen kotiin, istun koneella etsien työpaikkoja ja lähetän hakemuksia. Joka sekuntti vahdin puhelinta kuin haukka jos se sattuisi soimaan ja saisin töitä. Hiljaista on. Ahdistus kasvaa, itkettää oma tilanne.  Kun en muutakaan voi niin siivoan, teen ruokaa, pyykkään, katson telkkaa.. Mikäs sen mukavampaa?

Voin kertoa, että kyllä olisin oikein mielelläni töissä. Mietin jo, että menisin vaikka ilmaiseksi johonkin töihin. Kohta teen sen ihan aikuisten oikeasti. Menen vaan johonkin ja pyydän, että ottaa mut ilmaiseksi tekemään edes jotain työtä. Kai ilmainen työvoima sentään jollekin kelpaa?

Oman itseni arvostus on murentunut kokonaan. Miksi en kelpaa mihinkään työntekijäksi? Mitä on kaikissa niissä palkatuissa parempaa kuin minussa? Voitte kuvitella, kuinka ahdistava olo alkaa olla. En voi olla miettimättä, että onko vika vaan mun ulkonäössä. Oonko mä edelleen se liian ruma ja lihava jota ei haluta oman firman ensivaikutelman antajaksi. Mutta en mä ole, enhän?

Ja joo, varmasti saisin töitä vaikka siivoojana. (Yhtään heitä väheksymättä, tiedän että niitäkin tarvitaan ja ilman siivoojia olisimme pulassa.) Kuitenkin olen vielä yrittänyt saada edes jotain itseäni kiinnostavaa työtä. Siitä huolimatta, että en ihan mitä tahansa työtä haluaisi, niin olen todella laajalla skaalalla hakemuksia lähettänyt moniin paikkoihin. Asiakaspalvelua. sitä mä haluan tehdä. Olla ihmisten kanssa, saada muille tuotettua hyvän mielen ja hyvän päivän. Hymyillä ja auttaa. Olla se henkilö, joka muistetaan sanoilla "siellä oli tosi ystävällinen ja reipas asiakaspalvelija".

Onko sitten kovinkin väärin tässä marista asiasta? Mietin sitä pitkään, että viitsinkö avautua edes tästä. Hävettää tämäkin, kertoa kaikille millaista tämä elämä täällä on. Kuitenkin koen, että mä olen tosissani koittanut saada töitä. Lähettänyt hakemuksia ja soitellut perään. En vain tiedä mistä kenkä puristaa. Hakijoita on joo todella paljon nykyään, taso on kova ja varmasti on paperilla pätevämpiä kuin minä. Mutta kyllä mäkin oppisin, kehittyisin ja varmasti näyttäisin, että olen sen paikan arvoinen vaikka en paperilla hienoja koulutuksia pystykään todistamaan.
Työttömänä on myös aikaa käydä meikkimallina
ja samalla toivoa että työasiat ei tulisi puheeksi.
Kun on työtön niin alkaa häpeämään itseään. Ei kehtaa kertoa ihmisille, että "moi mä oon Kata ja mä oon työtön." Aihetta kiertelee ja kaartelee ja oppii hyvin välttämään tilanteet joissa sen joutuisi myöntämään. En kehtaa päivällä liikkua juurikaan missään julkisilla paikoilla, koska pelkään että mut leimataan luuseriksi tai lusmuilijaksi. En mä halua olla sellainen. Mä haluaisin nyt jo kolmen kympin kynnyksellä luoda oikeasti uraa. Olla töissä käyvä, kotiin rahaa tuova perheen äiti. En se joka elää tuilla ja miehen tuloilla. En todellakaan.

Kaikki nämä ajatukset hajottaa mua itseäni sisältä päin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Ei sitä ehkä monikaan ymmärrä, miltä tuntuu olla yksin täällä kotona tietäen että kaikki muut on töissä tai koulussa. Muut tekee töitä sen eteen, että saa ruokaa pöytään. Mä vaan olen kotona ja epätoivoisena selaan mollia ja monsteria ja piirrän haavekuvia unelmatyöpaikasta. Eikä ne mun haavekuvat ole todellakaan mitään suuria pilvilinnoja. Kuntokeskuksen vastaanottoon, urheiluliikkeeseen tai muuta vastaavaa.. Sellainen työ olisi mulle tällä hetkellä unelmien täyttymys.

Missä vaan mä liikun niin katsoin ihmisiä jotka tekee töitä. Kateellisena. Niillä on työpaikka ja ne saa palkkaa. Toivon myös että ne nauttii työstänsä. Itse kun olin pitkään päiväkodissa, alkoi jo tuntua että se on aivan liikaa mulle. Naisvaltainen ala ja todella piippuun vedettyjä työntekijöitä ja lyhyitä määräaikaisia työsuhteita. Se alkoi näkyä myös vapaa-aikana. Stressasin seuraavaa päivää jo valmiiksi. Silloin mietin, että se ala ei ole mua varten. Halusin päästä irti siitä ja kun taas yksi määräaikaisuus loppui niin sanoinkin työkkärissä, että nyt haluan työn joka on mun juttu. Josta nautin ja joka tarjoaa mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa. Ja joka on pysyvä. Jatkuva.



Onneksi nää ei vielä joudu pohtia aikuisten ongelmia <3
Työkkärissä ammatinvalintapsykologi kehoitti ottamaan aikaa ja etsimään sitä omaa tietä. Sitä on nyt tehty vähän liiankin kauan. Se tie jota haluaisin kulkea kyllä on löytynyt, mutta hyvin vaikea saavuttaa.
Ehkä on vaan aika todellakin laskea rimaa ja hakea niitäkin paikkoja jotka ei kiinnosta. Ehkä täytyy vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja hyväksyä se, että kaikkea ei saa mitä haluaa. Ehkä on aika kasvaa aikuiseksi ja tyytyä siihen mitä on, eikä haaveilla paremmasta. Ehkä mun täytyy vaan myöntää, että mä en ole niin hyvä kuin kuvittelen. Ehkä mä lähetän niitä hakemuksia myös niihin paikkoihin mitkä ei iske. Ehkä on vaan pakko hyväksyä tosiasiat.



Moni mua koittaa auttaa ja neuvoa, tee niin tai näin. Kokeile sitä ja tätä. Mutta voin kertoa, että aika paljon oon kokeillut. Olen kävellyt sisään liikkeeseen ja kysynyt onko töitä ja olen soitellut eri paikkoihin. Ikävä kyllä se ei nykypäivänä tunnu toimivan. "Esimies ei oo nyt paikalla, mutta voithan sä laittaa avoimen hakemuksen tai jotain.."


Tätä täytyisi silti koittaa muistaa noudattaa.
En tiedä, kuulostaako mun jutut tosi sekavilta ja epätoivoisilta.. Sellanen olo mulla on, mutta samalla en tiedä enää mitä tehdä. CV ja hakemus on kyllä viilattu kuntoon ja omasta mielestäni mä oon aika hyvä tyyppi noin niinku yleisesti. Kunpa joku muukin huomaisi sen potentiaalin mikä mussa on.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Millon siitä tuli näin..normaali?

Sain kunnian osallistua yhteen pieneen projektiin (tai en tiedä onko se projekti pieni, mutta minä sain siitä pienen osan itselleni) ja sen myötä piti miettiä taas tätä omaa kuljettua matkaani. Totesin, että välillä on oikeasti hyvä pysähtyä ja miettiä niitä omia kokemuksia ja saavutuksia. Pistää ajatukset ylös ja huomata omat saavutukset. Ja olla ylpeä niistä. On terapeuttista miettiä asioita eri suunnista ja pohtia omaa polkua. Menneisyyttä ja tulevaisuutta. Miten mä olen muuttunut ja miten mä vielä haluaisin muuttua. Vai haluaisinko mä muuttua? Onko kaikki muutokset ollut vaan hyviä, vai onko seassa myös jotain mikä harmittaa tai jotain mitä on kenties menettänyt?








Ekaa kertaa elämässäni kokeilin Piloxingia Himo Clubilla (:
Suurin muutos on ollut koko elämän muutos. Elämäntavat on muuttunut ihan täysin, liikun, syön hyvin ja nautin elämästä. Ennen liikkuminen oli vain pakkopullaa ja todella epämieluisaa. Ruoka oli mikroateroita ja tilattua ruokaa. Sokerisia jugurtteja ja herkkuja. Vapaa-ajan makasin sohvalla ja kaikki ylimääräinen liikkuminen ahdisti ja ärsytti. En todellakaan tiennyt mikä on terveellistä ja mikä ei. Enkä tajunnut kuinka paljon hallaa itselleni olen tehnyt jatkuvilla laihdutuskuureilla ja kitudieeteillä. Nyt olen tietoinen mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tärkeimpänä kaikista pidän sitä, että tiedän mikä tekee minulle hyvää. Nautin erityisesti hyötyliikunnasta ja kierrän aina mutkan kautta kävellessäni johonkin. Osaan myös nauttia sohvalla makoilusta eritavalla ja ymmärrän että lepokin on tärkeää enkä pode siitä jatkuvasti huonoa omatuntoa.

Olen teini-ikäisestä asti laihduttanut ja myös aina lihonnut takaisin. Koko kroppa on ollut siis koetuksella noin 15 vuotta. Muutama vuosi sitten alkoi ajatus kypsyä päässä, että nyt on oikeasti tehtävä jotain pysyvää. Isän diabetes on ehdottomasti ollut suurin motivaattori, en halua ainakaan omilla tottumuksillani edes auttaa sairastumistani. Halua olla terve ja voida hyvin. Haluan olla reipas ja energinen. Haluan olla muille esimerkkinä ja opettaa lapsilleni terveellisen elämän perusteet. Huonoja päiviä tulee ja menee, mutta olen oppinut että ne ei kaada maailmaa. Ennen jos repsuin kuurista niin heitin samantien hanskat tiskiin kun ajattelin että johan se meni siitä se mahdollisuus. Nyt ymmärrän, että vain kokonaisvaltaisella muutoksella voi saada tuloksia. Ei yhden tai kahden päivän virheet pilaa koko matkaa. Myös oma olotila motivoi. Kun liikun, juon vettä ja syön oikein niin olonikin on huomattavasti parempi. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja tunnistan heti kun en voi hyvin ja tiedostan myös syyn siihen. Yleensä syynä on liikkumatottomuus, liian vähäinen veden juonti tai höttöruoka. Aika simppeliä, vai mitä?
 
Joo, mäkin söin pari pullaa :D
Olen joka päivä tyytyväisempi itseeni. Toki on huonojakin päiviä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Pitkään minulla oli tietyt kilo- ja painoindeksi tavoitteet sekä ulkonäölliset haaveet, mutta pikkuhiljaa olen oppinut hyväksymään itseni ja tajunnut, että olen jo nyt saavuttanut paljon. Tottakai mulla on tavoitteita ja haaveita, mutta ne ei enää hallitse jokaista päivää ja pyöri ajatuksissa taukoamatta. Ne vain pitää mielen positiivisena ja motivoi jatkamaan.
 
Parasta tässä kaikessa kuitenkin on itseluottamuksen parantuminen. Pystyn sanoa kiitos jos joku kehuu ja olen ylpeä siitä mitä olen saavuttanut aikaisemman vähättelyn ja epävarmuuden sijasta. Voin olla omaitseni. En häpeä liikkua ulkona, enkä mieti jokaisesta vastaantulijasta että mitä hän miettii ja ajattelee minusta.
 
Tällä hetkellä ehkä ainoa mitä kaipaan, on oma personal traineri jonka kanssa voisin ja uskaltaisin viedä omia treenejä ja tekemisiä vielä astetta korkeammalle ja tavoitella sekä kokeilla haastavampia juttuja sen sijaan, että nyt treeni on samaa tasaista ja varmaa tekemistä. Uusia haasteita, ideoita ja kokemuksia ei voi olla koskaan liikaa.
 
Uskon ja tiedän että olen löytänyt itselleni oikean tien kulkea. Tiedän, että enää en ole se jojo laihduttaja joka paisuu taas samaan muottiin, vaan vihdoin muutos on tapahtunut myös pään sisällä. En pelkää seuraavia juhlia tai viikonloppuja jolloin taas repsahdan, koska nyt tiedän että olen muuttunut ja oppinut elämään niin, että minulla on hyvä olla. Miksi luopuisin siitä tunteesta? Tulevaisuudessa haluaisin olla muille apuna ja tukena elämäntapojen muutoksessa. Auttaa muita kulkemaan niiden kantojen yli, joihin helposti kompastuu. Saada muille se sama energia ja olo mitä itse olen saanut. Kertoa ja saada muutkin ymmärtämään kuinka suuressa merkityksessä puhdas ja terveellinen ravinto on hyvinvoinnin kannalta.
 
Tässäpä oli tämän päivän pohdintaa. Tehkää tekin sama! Miettikää omaa elämäänne taaksepäin. Mikä on muuttunut, mitä on tapahtunut? Mitä kaipaat tai mistä olet onnellinen että olet päässyt eroon? Ei tämän tarvitse liittyä vaan laihdutukseen. Muutkin asiat on ihan yhtä tärkeitä ja luo juuri ne sun omat kokemukset ja ajatukset. <3

Ennen meikkiä ja jälkeen meikin.
Olin siis kaverin harjotuskappaleena.
 

lauantai 22. marraskuuta 2014

Voi itku.

Mulla oli eilen aika outo päivä. Tai todella ajatuksia herättävä.. Mietin tässä juuri, että avaudunko tästä asiasta vaiko en, mutta ainakin nyt kirjotan ylös ja mietin sitten että julkaisenko. Meidän poika on ollut päiväkodissa siitä asti kun se oli noin 1,5-vuotias. Ensimmäinen vuosi oli ihan kamala. Rasmus itki aina ihan jäätävästi kun vein sen tarhaan ja pitkin päivääkin se kuulemma vaan itki ja huusi äitiä. Se ei nukkunut ollenkaan, vaan vietti päiväuniajan hoitajien kahvihuoneessa, jotta edes muut lapset saisi nukkua. Hoitajat oli sitkeitä ja minä olin sitkeä. Ei ollut montaa aamua, etten olisi miettinyt töiden lopettamista ja pojan tarhasta pois ottamista. Niin hirveetä tuskaa se oli myös mulle. Paha äiti vie pojan tarhaan ja ajaa itse toiseen tarhaan hoitamaan muiden lapsia. Aika ristiriitaista? Kyllä. Rahaa oli kuitenkin pakko saada, joten töitä oli pakko tehdä.

 Koko se ensimmäinen vuosi tarhan aloituksen jälkeen oli ihan kamala. Rasmus ei nukkunut öisin eikä päivisin. Mä en nukkunut öisin ja päivisin töissä oli kamalaa. Töissä oli kamalaa jo sen mun huonon omatunnon takia ja myös vähän muista syistä, joita ei ole nyt sopiva tähän avata. Lisäksi Rasmus oli kipeänä melkeinpä joka kuukausi ja sekin nosti stressikäyrää, sekä töissä että kotona.

Kuitenkin vuosi meni ja tuli kesä. Kesäksi mun työsuhde lopetettiin, koska olin vain määräaikainen. Syksyllä aloitin uudessa tarhassa itse ja Rasmus palasin omaan tarhaansa. Odotin jo juhannuksesta asti kauhunsekaisin tuntein, että millainen syksy on taas edessä.

Syksy tuli ja arki palasi. Rasmus oli siis tässä vaiheessa 2,5-vuotias. Samaan päiväkotiin ja samojen hoitajien hoiviin. En tiedä oliko hoitajat ihan niin innoissaan, koska niilläkin oli saletisti muistissa edellinen vuosi. No, kaikki oli ennallaan. Huutoa, itkua ja kyyneleitä. Kummallakin meillä, ehkä jopa hoitajilla? Itse kumminkin lastenhoitajana tiedän, että omaa surua ei saa näyttää lapselle ja olinkin aina reipas siihen asti, että lapsi oli hoidossa ja itse istuin autoon. Koko matkan töihin itkin ja huusin ja mietin että palaan takaisin hakemaan pojan kotiin. Itse olin jo uudessa päiväkodissa töissä ja se olikin ihan hyvä paikka. Pikkuhiljaa Rasmus alkoi tottumaan tarhaan. Itkua oli edelleen, mutta huomattavasti tilanne parantui pikkuhiljaa.

Joulun jälkeen todettiin, että nyt tää toimii. Rasmus viihtyy, luottaa hoitajiin ja asiat sujuu. Rasmus alkoi oppimaan paljon asioita ja nautti tarhapäivistä. Voi sitä onnea, mun sekä hoitajien. Tää oli se oikea Rasmus! Uudet hoitajat ei voinut uskoa, kun niille kerrottiin millainen alku Rasmuksella on ollut. Tai alku ja alku, kesti sitä puolitoista vuotta. Kuitenkin ihanien hoitajien sitkeys palkittiin ja luottamus löytyi.

Mä itse sen sijaan koin päivä päivältä enemmän ja enemmän, että päiväkoti ei ole mun paikka. Naisvaltainen ala ei ole mun paikka. Talo täynnä enemmän ja vähemmän elämäänsä kyllästyneitä tätejä (joo hyvin kärjistettyä) jotka kinastelee ja kyräilee millon mistäkin. Ai luoja! Tämä on siis todellakin nyt vähän ehkä kärjistettyä tekstiä, mutta kun kuusi vuotta seurasi sitä touhua ns ulkopuolisena (määräaikaisena) työntekijänä, niin alkoi omakin pää hajota. En taaskaan viitsi tähän avautua niistä asioista, mutta voitte varmaan kuvitella millaista se on. Talossa paljon niitä "näin on tehty 50 vuotta ja tehdään jatkossakin"-tätejä ja sitten niitä jotka ei siihen määritelmään sovi. Ja kaikkea siltä väliltä. Voi jestas.

Mulla alkoi pää ihan suoraan sanottuna hajota siihen touhuun ja määräaikaisiin työsuhteisiin. Silloin päätinkin (oman itseni ja avioliittoni takia), että en enää päiväkotiin mene töihin. Määräaikaisuus loppui, menin työkkäriin ja sanoin, että nyt jotain muuta. Kesä oltiin kotona taas lasten kanssa ja kun syksy saapui tajusin, että mulla ei ole edelleenkään töitä. Työkkärissä sanottiin, että etsi rauhassa sitä omaa juttua.. Ja mähän etsin.

Rasmus jatkoi päiväkodissa. Tämä oli todella pitkän harkinnan jälkeen mun mielestä ainoa oikea ratkaisu. Vaikka olisin voinut pitää Rasmun kotona, niin koin että kun päiväkotiin sen pitää kuitenkin palata kun saan töitä niin helpompi, että se palaa heti. Oltiin vihdoin saatu se tottumaan siihen arkeen ja en todellakaan halunnut ottaa riskiä että koko eroahdistus show olisi alkanut alusta. Toki se on tarhassa lyhyitä päiviä ja kolme päivää viikossa. Tässä vaiheessa Rasmus rakastaa tarhaa. Hoitajat on ihania, Rasmuksella on paljon kavereita ja mä olen todella tyytyväinen.

Nyt kuitenkin ollaan sellaisessa tilanteessa, että Rasmun päiväkodissa on kaikki hoitajat vaihtunut ja päiväkoti on muuttanut uuteen paikkaan. Koko syksy on ollut ihan hullunmyllyä. En todellakaan moiti itse päiväkotia tai niitä hoitajia, vaan kaikki tämä vaihtuvuus ja muutokset yhdessä on tehnyt sen, että mä en ole enää tyytyväinen. Koko syksy on ollut luultavasti (itse päiväkodintätinä voin kuvitella) pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Aamulla jännitetään, kuka hoitaja on paikalla ja ei ole yksi tai kaksi kertaa kun aamulla meitä on ollut vastassa täysin oudot naamat ja päivällä hakiessa sama juttu. Neljä vuotiaana on mun mielestä todella tärkeää saada tarpeeksi aktiviteettejä ja mahdollisuus oppia ja kokea. Nyt uskon, että suurimmaksi osaksi päivät on leikkiä, syömistä ja .--niin..nukkumista, tai nukkumisen yrittämistä. Rasmus todellakin tarvitsee vielä päiväunet, mutta nyt pitkin syksyä vaihtuvat hoitajat on tehnyt sen, että nukkari hetket ei ole ihan niin rauhallisia kuin voisi olla. Kuka siellä malttaisi nukkua silloin? Ei ainakaan Rasmus. Kotiin tulee kiukkunen ja väsynyt poika.

Pikkuhiljaa mun mielessä alkoi kypsyä ajatus päiväkodin vaihdosta. Meillä on tässä ihan vieressä kaksi päiväkotia ja eräänä päivänä rohkaistuinkin kysymään johtajalta että olisiko vaihto mahdollista. Kyllähän se olisi jos paikkoja vapautuu. Ei tarvitsisi enää autoa tarhamatkoihin ja sitten kun koulu alkaa niin suurella todennäköisyydellä samalla luokalle tulisi tuttuja naamoja. Nykyisestä ryhmästä ei tulisi, koska se on eri alueella kuin missä asutaan. Kuiténkin Rasmulla on nykyisessä ryhmässä paljon tärkeitä kavereita ja pitkä historia.. No jäin kypsyttelemään ajatusta ja unohdinkin sen..

Kunnes eilen aamulla sain soiton, nyt olisi paikka vapaana tossa 50 metrin päässä olevassa päiväkodissa. Mä menin ihan sekasin, jee, ei joo, apua?! Mitä mä teen.. Juttelen pitkään johtajan kanssa ja punnitsen asioita. Kovin myötämielinen hänkin oli muutoksen suhteen ja päätettiinkin puhelu siihen, että me otetaan se uusi paikka vastaan. Lopetettiin puhelu ja yllättäin taas mä puhkesin itkuun. Miten itsekäs mä olen kun otan Rasmus tuttujen kavereiden luota pois? Sopeutuuko se tonne ollenkaan? Alkaako kaikki taas alusta ja itketään kumpikin päivästä toiseen?

Itsekin tiedän, että päiväkodeissa ikävä kyllä on aika huono tilanne. Pysyviä hoitajia ei ole (wonder why) ja vaihtuvuus on välillä todella kovaa. Mistä mä voin tietää, etteikö tossa uudessakin ryhmässä olisi samanlainen tilanne edessä. Itkun ja paniikin seassa mä kuitenkin koen tekeväni oikein. Rasmus ehtii saada uusia kavereita jotka aloittaa sen kanssa koulun, se saa uudet kivat hoitajat ja säännöllisen viikkorytmin. Ei tarvitse enää autoa matkoja varten ja tarhapäivät lyhenee kun hakumatka on pienempi.

En ole vielä kertonut Rasmulle tästä ja odottelenkin ensi kuuhun kun aloitetaan uuteen ryhmään tutustuminen. En tiedä oonko mä ihan hölmö kun näin ison jutun tästä teen itselleni. Mietin tätä asiaa kokoajan ja punnitsen asioita suuntaan ja toiseen. Välillä oon innoissani ja välillä itku kurkussa. Olenko mä itsekäs? Vai teenkö mä oikein kun mun tavoitteena on kuitenkin vaan Rasmuksen paras ja se, että se saa parasta mahdollista hoitoa ja oppia ja kasvamisympäristöä. Tiedän myös, että kotona se tärkein työ tehdään ja voinkin sanoa, että me tehdään se myös hyvin.

Me ollaan paras mahdollinen perhe Rasmukselle ja haluankin sille parhaan mahdollisen hoitopaikankin.



maanantai 17. marraskuuta 2014

Haasteita haasteiden perään.

Luin tässä joku aika sitten omia vanhoja postauksiani. Huomasin, että tasasin väliajoin oon kirjottanut että "nyt täytyy alkaa taas vähän tsemppaamaan syömisteni kanssa" tai että "ajattelin vetää taas seuraavaan kuukauden vähä tiukemmalla otteella".. Jäin miettimään tätä. Itse olen jotenkin ollut käsityksessä, että nyt olen löytänyt oman tasapainoni ja sen kuuluisan kultaisen keskitien elämäntavoissani. Kuitenkin säännöllisin väliajoin tulee toi kiristely ajatus päälle. Miksi? Mun paino ei ole noussut juurikaan, mun olo on hyvä ja treeni kulkee. Vai onko sittenkään niin?

Kyllä mä ihan oikeasti koen, että aika hyvän tasapainon oon löytänyt itselleni. Ehkä toi kiristely ajatus tulee aina jonkun löysemmän viikonlopun jälkeen? Koska nyt huomaan niin nopeasti omassa olossani ne muutokset, että helpommin tulee se ajatus että on löysäillyt liikaa, vaikka oikeasti näin ei ehkä edes ole. Jos oon viikonlopun syönyt pitsaa ja jätskii, niin kyllä se ähky olo masentaa. Ehkä mä en mitenkään erityisesti alakaan aina kiristelemään, vaan ennemminkin palaan viikonlopun jäljiltä siihen normaaliin. Tiedän että sillä elämäntyylillä mulla on parempi olla.

 Onko se sitten kultainen keskitie vai jojoilua jos muuten menee hyvin, mutta välillä viikonloppuna löysäilen? Eikö se ole juuri se ideaali tilanne jos asiaa tarkemmin miettii? Se, että homma ei lähde lapasesta ja olo on hyvä 95% ajasta. Vaikka joskus viikonloppuna löysäänkin ohjaksia, niin ei se enää tarkoita sitä, että koko homma on vedetty taas läskiksi.

Jostain syystä mä tykkään kaikista ravintoon ja liikuntaan liittyvistä haasteita. Joku aika sitten Monna ja Tuukka pisti hauskan kisan pystyyn instagramissa. Mä olin tottakai heti mukana! #kuukaudenkiristely antoi taas kivasti potkua mulle. En lähtenyt siihen mukaan ajatuksella, että laihdu laihdu. Vaan ajatuksella, että panostan siihen että syön taas vähän terveemmin, vähän puhtaammin, vähän fiksummin ja vähän enemmän. En lähtenyt ajatuksella, että nyt treenaan kuukauden entistä enemmän, vaan sillä ajatuksella, että olen läsnä jokaisessa treenissä. Annan itsestäni vähän enemmän ja keskityn puhtaisiin liikkeisiin hosumisen sijasta.

Toinen asia joka mulla on työn alla, on leuanveto. Lähdin ihan nollasta tavoittelemaan sitä, että kolmen kuukauden päästä mä saan tehtyä yhden puhtaan leuanvedon. Aika toivottomalta näyttää, mutta mun mielestä on kivaa seurata kehitystä. Tai seurata, että osaanko mä itse tsempata itseäni kehittymään. Leanveto on jotain ihan kamalaa. En mä ymmärrä miten se voi tuntua niiiiiin mahdottomalta. Mutta kyllä mä vielä jonain päivänä haluan pystyä sanomaan, että saan vedettyä YHDEN leuan. Moniko teistä vetelee leukoja ihan ku vettä vaan? Ootteko aina osannut, vai ootteko treenannut sitä vai onko se taito kenties kehittynyt jonkun muun treenin ohella?

Vanhoja postauksia lukiessani, huomasin että taistelin aika paljon itseni kanssa. Joskus oli hyviä päiviä, joskus huonoja. Jokainen päivä kuitenkin oli pelkkää laihduttamista. On aika kiva katsoa taaksepäin ja huomata että mä oikeasti onnistuin siinä. Tällä kertaa tämä ei ollut mitkään hetken laihdutuskuuri, vaan mä oikeasti tein töitä että sain muutettua kokonaan mun elämäntavat. Todellakin kannustan kaikkia muitakin kilojen kanssa kamppailevia siihen, että lopettaa ne laihdutukset ja lihoamiset, unohtaa jojoilut ja oikeasti muuttaa ne elämäntavat. Mulla tätä on kestänyt nyt kaksi vuotta. Kaksi vuotta oon keskittynyt siihen, että muutan omia tapojani pikkuhiljaa. Jokainen päivä on uusi päivä. Jokainen päivä on mahdollisuuksien päivä. Yksi tai kaksi tai kolmekaan repsahdusta ei vesitä kaikkea. Uskokaa tai älkää, niin kyllä tähän kahteen vuoteen on mahtunut huonoja ja todella huonoja kausia, mutta koko projektin ajan oon pitänyt mielessäni yhden lauseen. Se on auttanut mua nousemaan ja jatkamaan, eikä ole tullut mieleenkään luovuttaa. Sama teksti on näkynyt täällä blogissa tasasin väliajoin, se on ollut mun puhelimessa taustakuvana, se lukee mun lippiksessä ja jonain päivänä se tulee lukemaan myös mun ihossa. Sano isi mitä vaan, mutta mulle se on ihan mielettömän tärkeä lause ja haluan ikuistaa sen ihooni vielä jonain päivänä. Siinä se saa olla ikuisesti muistuttamassa mua tästä matkasta ja siitä, että mä pystyn mihin vaan kun niin päätän.

PS. Jopa mua alkaa pikkuhiljaa hävettää tää kuvien huono laatu :D Anteeksi.

tiistai 11. marraskuuta 2014

V¤%&%/U ku väsyttää!!

Väsymys on ihan hirveen yleistä nykyään. Ainakin mun lähipiirissä. Tuntuu että vähintään joka toinen valittelee kuinka väsyttää ja mikään ei kiinnosta. Millon syytetään synkkää ilmaa, millon sadetta, millon raskasta työtä tai vaikka kiukuttelevia lapsia. Mä olen itse ollut ihan samanalainen, todella väsynyt ja oikeastaan uupunut. Hakenut apua neuvolasta ja millon mistäkin, mikään määrä unta ei kuitenkaan helpottanut tilannetta. Mitäpä jos se sun väsymys johtuukin siitä, että sä et saa kaikkia sun tarvitsemia ravintoaineita? Mun väsymys ainakin johtui ilmiselvästi siitä. Jos ihminen ei saa ravinnosta (tai lisäravinteista) kaikkia niitä rakennusaineita joita se tarvitsee, ei ihminen voi hyvin. Se vaan on fakta.






Esimerkkinä vaikkapa tämä: 

Keho rakentaa itseään öisin ja jos rakennusaineita (eli kivennäisaineita ja hivenaineita) ei  ole tarpeeksi saatavilla, keho on stressitilassa öisin ja sen takia herättää keskellä yötä.  Vaihtoehtoisesti voi myös nukkua koko yön, mutta aamulla olo on todella väsynyt ja  tuntuu, ettei mikään lepo riitä. Tämä siksi, koska keho on koko yön tehnyt töitä  nakertamalla tarvittavia kivennäis­ ja hivenaineita luista, kynsistä, ihosta, hampaista ja  hiuksista. Mulla ainakin varsinkin kynnet on ollut ennen todella huonossa kunnossa. Wonder why....

Kaikki nämä uniongelmat ovat useimmiten hoidettavissa tarjoamalla keholle riittävästi  rakennusaineita. Mä itse käytän luonnollisia ravintolisiä tähän tarkoitukseen, en synteettisiä unilääkkeitä tai muita, jotka vaan tukkii ja tuhoaa suolistoa lisää, vaan puhdasta luonnollista ravintolisää josta saan tärkeimmät kehon tarvitsemat kivennäisaineet ja hivenaineet yhdessä D-vitamiinin kanssa.

Itse olen siis luullut, että kun syön monipuolisesti kaikkea ja paljon kasviksia ym, niin kaikki on siltä osin kunnossa. Kuitenkin kynnet on ollut hauraat, iho kuiva, kantapäät halkeillu ja tätä listaa voisin taas jatkaa vaikka kuinka paljon. Mutta ikävä kyllä karu totuus on se, että tänä päivänä meidän ravinto joudutaan tehotuottamaan, jotta se riittäisi kaikille. Sen myötä me syödään siis todella ravintoköyhää ruokaa. Jos miettii, että 80-luvulla päivittäisen B6 vitamiinin tarpeen sai täytettyä syömällä kolme banaania. Tänä päivänä saisit syödä vähintään 30 banaania, jotta saisit saman määrän B6 vitamiinia. Eikö se kerro jo aika paljon? Jos tällä hetkellä on suositus syödä kasviksia puoli kiloa päivässä ja sen suhteuttaa noihin banaanin ravintoarvoihin, niin oikeasti kasviksia pitäisi syödä ihan pikkasen enemmän kuin puoli kiloa päivässä, jotta saisi sen suositellun määrän vitamiineja ym.

Mä en itse jaksa tai pysty syödä niin paljon kasviksia ja sen takia otankin purkista ravintolisiä jotta voin paremmin.

Väsymyksen ja alakuloisuuden lisäksi meillä on niin paljon muutakin pientä ja isoa vaivaa.
Elimistön liiallinen happamuus vaikeuttaa ja huonontaa elimistön toimintoja aiheuttaen  erilaisia sairauksia, kiputiloja ja ennenaikaista vanhenemista. Monet arkiset vaivat ja  oireet, kuten suoliston huono toiminta, ilmavaivat, närästys, päänsärky ja migreenialttius,  ihon huono kunto näppylöineen, selluliitti, säryt ja kolotukset sekä jatkuva väsymys  johtuvat usein kehon happamuudesta. Happamassa elimistössä viihtyvät hiivat, bakteerit  ja muut sairaudet.

Mun mielestä on inhottavaa ajatella, että omilla elintavoillani mä mahdollisesti ruokkisin jotain sairautta. Happamuutta aiheuttaa ravinto (mm. lisäaineet, säilöntäaineet, keinotekoiset  makeutusaineet, sokeri, viljatuotteet, liiallinen proteiininsaanti, maitotuotteet), kova  fyysinen rasitus, liiallinen stressi, negatiiviset tunteet, alkoholin runsas käyttö, tupakointi,  kahvi, hiilihapolliset juomat sekä esimerkiksi ilman saasteet. Aika moni noista kuitenkin osuu munkin kohdalle, tai ainakin osui ennen kuin mä kiinnostuin siitä mitä mä voin itse tehdä oman hyvinvointini hyväksi.

Prosessoitu ruoka, lisäaineet, sokeri, makeutusaineet, raskas liikunta, limut.. Ne oli ihan mun arkipäivää vielä joku aika sitten. Tammikuun jälkeen en ole limua juonut juurikaan, prosessoidut ruuat olen pyrkinyt jättämään kokonaan pois ja kaikin puolin muutenkin koittanut siistiä elintapojani. Ja kyllä mä uskon että se näkyy. Itse ainakin koen olevani reippaampi, elinvoimaisempi ja aktiivisempi. Noiden tilalla syön puhtaasti, suhteellisen terveellisesti ja lisäksi siis otan purkista vesiliukoisena ravintoaineita joita en ravinnosta saa.


Tässä on kunnon purkautuminen ja avautuminen, mutta itse koen että oon saanut niin ison avun näillä luonnollisilla ravintolisillä, että olisi väärin olla kertomatta siitä mahdollisuudesta muillekin. Ja en todellakaan väitä, että nämä on ainoa oikea ratkaisu. Se on vaan ainoa ratkaisu jonka mä olen itse todennut toimivaksi. Ihan varmasti voi olla muitakin hyviä tuotteita jotka ajaa saman asian. Kuitenkin voin melko varmasti sanoa, että jos sä vedät kuudesta purkista sitä ja tätä pilleriä ja valmistetta ja puristetta, sä et kuitenkaan saa kaikkea mitä sä tarvitset. Puristeet ja pillerit on täynnä kaikkea synteettistä, jotka ei pilkkoudu sun sisällä. Ne kertyy sinne. Jää jumiin! Hyi. Toisekseen, silläkin on merkitystä mitä vitamiineja sä otat yhdessä. Niillä on meinaan myös tosiaan kumoavia vaikutuksia. Jos otat aamulla kaikki pillerit kiireessä poskeesi, niin tasan tarkkaan kaikki ne ei pääse imeytymään ja tekemään tehtäväänsä.  Näissä tuotteissa mitä mä käytän, tämä on otettu huomioon.

Ja tottakai liikunta, mahdollisimman puhdas ravinto ja vedenjuonti on edelleen tärkeää. Ei nämä kuitenkaan mitään ihme aineita ole jotka poistaa mennen tullen kaikki surut ja murheet. Ne on vaan suurena tukena kaiken muun rinnalla.

Pointtina kuitenkin kaiken tämän jälkeen mulla on vaan se, että jos voit tehdä asialle jotain niin tee. Valittamalla ja murehtimalla ja stressaamalla vaan pahimmassa tapauksessa pahennat tilannetta. Jos et pääse kävelemään kiven läpi niin kierrä se, älä jää seisomaan kiven eteen miettien että v*%&u kun en pääse läpi.






tiistai 4. marraskuuta 2014

Se tunne kun..

Tulee yhtäkkiä sellanen hiljainen olo. Kaipaus. Olen sattuneesta syystä koko ajan "pelännyt" että kohta tulee talvi ja lunta. Pitää palella, putsata autoa sormet jäässä ja ajaa jääkylmällä autolla auraamattomia katuja ja pelätä, että koska ajaa ojaan tms..Tässä siis vain muutama syy miksi vihaan talvea. Nyt kuitenkin jostain syystä, tai no on tähän fiiliksee syykin. Luin kaverin pojille iltasatua ja siinä sadussa oli talvi. Mulle tuli olo, (se sama olo mitä mietittiin toisen kaverin kanssa että kehtaako edes sanoa ääneen) että onpa kivaa kun tulee talvi.

Tai oikeastaan syy miksi ajatus talvesta yhtäkkiä tuntuikin kivalta oli se, että kuvittelin meidän tulevan  joulun. Tai että millainen olisi täydellinen joulu. En tiedä ketä kiinnostaa ja ketä ei, mutta mun tekee mieli kirjoittaa se ylös.

Aamulla herätään aikasin koska yksi malttamaton pieni poika herättää meidät.. Laitetaan sille jouluaamun lastenohjelmia ja jäädään miehen kanssa sänkyyn pötköttämään. Varsinkin pojalla, mutta myös mulla on sellanen jännittävä kutkutus mahassa. Onhan se joulu kiva asia meinaan. Meen keittelemään riisipuuroa aamupalaksi ja syödään sitä koko perhe jännittäen kuka saa mantelin. Okei, ehkä en oikeasti pakota Jaria syömään, mutta tämä olikin se unelmien joulu jossa sekin syö meidän kanssa riisipuuroa  ;)

Ulkona sataa lunta silleen ihan hiljakseen, maa on valkoinen ja pakkasta on just sopivasti, ei missään nimessä niin että jo ajatuksestakin jäätyy varpaat. Laitan anopilta vuosia sitten saadut pehmoiset ja niiiiin kuluneet sukat jalkaan ja otan pojan kainaloon. Katotaan lisää lastenohjelmia ja mietitään kuinka tylsää odottaminen on. Joko voitaisiin lähteä mummun ja vaarin luokse? Keksin hyvän idean, leivotaan pipareita. Siinähän aika kuluu mukavasti. Tai sitten ei, minä hermostun kun joka paikka on jauhoissa ja poika ei jaksa leipoa. Sen sijaan hän kiukuttelee kun haluaisi vaan syödä taikinaa. Siinä pienen väittelyn jälkeen tajuan, että se taikina on oikeastikin paljon parempaa ja päätetään jättää loput piparit ilman uunia ja syödään pelkkää piparitaikinaa lounaaksi. Kaikki on taas hyvin.

Kello ei meinaa millään mennä eteenpäin. Joko voidaan lähteä mummulle ja vaarille, joko? No, otetaan vielä päiväunet kaikki yhdessä. Kömmitään peiton alle ja mietitään, että mahtaako se joulupukki tulla vaiko eikö. Viime vuonna se oli käynyt meillä kotona ja jättänyt lahjat sinne sillä aikaa kun me olimme mummulassa. Edellisenä vuonna nähtiin kyllä pukki, mutta se puhui vain egyptiä (mitä kieltä ne siellä puhuu) ja oli muutenkin vähä oudon näköinen..Josko tänä vuonna nähtäisiin oikeasti se pukki?

Unien jälkeen on levottomuus jo ihan huipussaan. Joko kehdattaisiin lähteä mummulaan? No kyllä! Lämpimät vaatteet niskaan, pulkka alle ja menoksi. Matkalla mietitään, että stiga olisi paljon kivempi ja napataankin sellanen naapurin pihasta. Naapurit on Thaimaassa joten heiltä ei kysytä. Kävellään hiljakseen mummulaa kohti. Kadut on hiljaisia ja vain muutamia ihmisiä kulkee siellä täällä.

Vihdoin ollaan mummulassa ja poika kysyykin, että onko nyt se joulu. On, nyt on joulu. Mummulassa kaikki on laitettu viimeisen päälle. Lämpö ja tunnelma huokuu. Pihalla on lyhtyjä ja koristeita. Sisällä on joulukuusi ja tuoksuu jouluruuat.

Paikalle saapuu myös koko muu perhe ja pian on talo täynnä hulinaa. Kuusi lasta ja seitsemän viiva yhdeksän aikuista saa aikaiseksi melkoisen hälinän. Vaikka luulisi, että entisenä päiväkodintätinä ja tässä porukassa seitsemän vuotta mukana olleena olisin jo täysin tottunut tähän härdelliin, niin silti käyn välillä salaa ulkona hengittämässä raitista ilmaa ja nauttimassa joulun rauhasta. Sisällä on ilo ylimmillään, ei murehdita eikä tapella. Pidetään hauskaa ja kerrotaan kilpaa omia tarinoita. Kaikella rakkaudella siis mieheni sukua kohtaan <3 Oikeastihan jos tämä asia siis häiritsisi, niin se ei varmaan kuuluisi tähän unelmieni jouluun. Rakastan joulua anppilassa.

Pian päästään syömään, ruokaa on paljon. Ihan varmasti jokaiselle jotain. Tapana on, että jokainen saa esittää yhden toiveen joulupöytään. Meidän perhe toivoo tottakai keitettyjä kananmunia. Huomaan, että tänä vuonna on taas astetta mukavempaa joulupöydässä. Lapset on jo omatoimisia eikä vaadi äitiä joka hetki. Ihana olo.

Mahat täynnä menen takkahuoneen sohvalle, uppoan sinne ja kuuntelen muiden juttuja. Lapset alkaa olla todella levottomia, koska tulee joulupukki? Itselläkin tulee se tuttu lapsuuden kutina vatsaan. Pian soikin ovikello ja osa lapsista juoksee ovelle kiljuen, osa hakee äitin ja isin kainaloon turvaan. Pukki tulee, hälinä yltyy, lahjoja jaetaan, pukille lauletaan ja pian odotus palkitaan. Lapsille on paljon lahjoja. Aikuisillekin toki, mutta huomaan taas että itseäni jännittää eniten, kelpaako juuri ne lahjat joita minä olen ostanut. Rakastan lahjojen antamista, enkä tiedä mitään parempaa kuin kiitollinen vastaanottaja.

Pukki kiittää ja kumartaa ja katoaa aattoillan pimeyteen. Lapset repivät lahjoja auki ja kiljuvat ilosta ja onnesta kukin vuorotellen. Ei ole parempaa kuin se onnellisuus joka loistaa toisen silmistä juuri sen toivotun lahjan kohdalla.

Lapset leikkivät ja aikuiset nauttivat. Otetaan jälkiruokaa, juustoja, pipareita, kakkuja ja pullia sekä toivottavasti myös glögiä. Ulkona on pimeää ja kello on paljon. Pakataan pojalle lämmintä päälle ja lähetään kävelemään jouluyössä kotia kohti. Lunta tippuu edelleen hiljakseen, on aivan hiljaista ja rauhallista. Lumi narskuu meidän kenkien alla ja on rauhallinen olo. Onnellisuus.

Kotona poika kömpii sänkyyn ja nukahtaa. Minä pääsen miehen kainaloon, syödään suklaata ja katsotaan leffaa. Ollaan lähekkäin. Kynttilät palaa ja on juuri sellainen kliseinen joulu fiilis. Siinä istuessamme mies vielä nousee ja hakee sen viimeisen yllätyksen minulle. Se tunne kun tajuat, että hitto sehän on oikeasti taas kerran ymmärtänyt ne mun todella epäsuorat vihjailut siitä että "mun on pakko saada toi hilfigerin pear blossom hajuvesi". <3 Mies jo luulee että onkin osannut yllättää minut täysin, mutta tottakai mullakin on se viimeinen kaiken kruunaava "mistä sä voit tietää että halusin just tän"- lahja takataskussa ;)

Kello on jo paljon, katselen ulkona satavaa lunta vielä viimeisen kerran. Normaalisti tässä vaiheessa olisi sellainen "oliko se nyt tässä" olo, mutta tänä vuonna meillä jatkuukin joulu. Seuraavana aamuna pakataan perhe autoon ja ajetaan hankoon toiseen anppilaan. Tai ehkäpä mun veljen luo? Siellä vielä saadaan toinen joulu, ihanaa ruokaa ja pukin vahingossa sinne viemiä lahjoja. Illalla istutaan taas rauhassa ja nautitaan. Onnea on perheet <3





torstai 30. lokakuuta 2014

Pidä huolta itsestäsi

Turvottaako? Närästääkö? Kertyykö vartaloosi nestettä tai selluliittia? Saatko treenistä tai ruokavaliomuutoksista haluamiasi tuloksia? Onko väsynyt olo, vaikka olet nukkunut? Nukahtamisvaikeuksia iltaisin? Öisin heräilyä? Energianpuutosta arjessa? Ruoka-aineyliherkkyyksiä? Ylimääräisiä kiloja, joista ei meinaa päästä eroon? Päänsärkyä? Alakuloisuutta ilman syytä? Toimiiko vatsa normaalisti? Oletko päiväunien tarpeessa usein?

Tässä vain muutamia niistä oireista, joita nykypäivän kiireen, stressin ja erityisesti ravinnon aiheuttama suoliston kuormittuminen ja siitä johtuva hyvien ravintoaineiden imeytymättömyys ja kehon happamoituminen meille aiheuttaa.

Tule kuuntelemaan, miten voit voida hyvin ravinnon, luonnollisten ravintolisien, levon ja liikkeen avulla.





Niin kuin jotkut varmaan tietääkin, niin me järjestetään paljon erilaisia hyvinvointi-iltoja, infoja ja luentoja ympäri maata. Ajattelin antaa teillekin mahdollisuuden osallistua niihin. Tällä hetkellä tiedossa on ainakin Turussa, Salossa ja Hangossa järjestettävät tilaisuudet. Jos kiinnostut ja haluat tulla mukaan, niin ilmoita mulle vaikka sähköpostilla katariina132@gmail.com niin pääset mukaan.

Seuraavat varmistuneet tilaisuudet on:

Salon VPK talo  4.11 klo 15-17
Turku Crossfit East 22.11 klo 12-14.30
Hanko 26.11 klo 18-20

Muissakin kaupungeissa on tapahtumaa ja tilaisuuksia, eli huutele mulle jos haluat päästä mukaan mutta nämä paikat ei onnistu.



Hyvinvointi on jollekin ihan itsestään selvä asia, joillekin taas työn ja tuskan takana löytää tasapaino unen, työn, perheen, treenin ja ravinnon ja kaiken muunkin sua kuluttavan suhteen. Mulle se ei ole ollut koskaan itsestään selvyys. On ollut ylipainoa, vatsavaivoja, kuiva iho, päänsärkyä, halkeilevat kantapäät, masennusta, väsymystä ja energianpuutetta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tiedän myös, että siellä lukijoissa on monia jotka kamppailee samojen asioiden kanssa, osaamatta kuitenkaan muuttaa suuntaa. Napataan burana naamariin kun päätä särkee TAAS ja hoidetaan oire pois, mutta ei syytä.

Mitä jos vihdoin ottaisit itseäsi niskasta kiinni, päättäisit että juuri sinä olet hyvänolon arvoinen. Juuri sinun olisi aika pitää huolta myös itsestäsi ja löytää tasapaino.

Mitä jos nyt sijoittaisit omaan hyvinvointiisi ja huomaisitkin että se vaikuttaa myös kaikkeen muuhun ympärilläsi? Et taatusti katuisi sitä.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Don't worry, be happy.


 
Oletteko miettinyt kuinka paljon teillä menee elämässänne aikaa valittamiseen? Entä murehtimiseen? Nautitteko joka päivä elämästänne? Entä edes joka toinen päivä? Oletteko illalla nukkumaan mennessänne kiitollisia siitä mitä teillä on tai miten te voitte? Hymyilettekö muutenkin kuin vain jos on joku oikein tosi hyvä syy?

Tuntuu että niin kovin moni voi huonosti nykypäivänä. Väsyttää, masentaa, ärsyttää, harmittaa, sattuu, särkee, turhauttaa..Ei kiinnosta, ei jaksa..

Kuulostaako tutulta?

Se että siirretään kelloja saa kauhean stressireaktion aikaiseksi. Miksi ette nauttisi siitä ylimääräisestä tunnista? Tai entä jos vaan antaisi asian olla? Asia jolle ei mitään itse voi.

Tai kiukuttaa kun on se vararengas siinä vyötäröllä? Auttaako se että syöt jotain joka ei ainakaan helpota asiaa tai pienennä sitä rengasta?

On hirveästi asioita jotka jollakin tapaa vaikuttaa meidän mielentilaan. Joko positiivisesti tai negatiivisesti.

Nyt kun itse olen alkanut voimaan hyvin, hyväksymään asioita joille en voi mitään ja pyrkinyt muuttamaan asioita jotka vaivaa ja jotka haluan muuttaa. Kun olen alkanut miettimään asioita ennen kuin räjähdän.

Ennen olin todella herkkä, siis todella herkkä. Hermostuin, kiukustuin, masennuin, ärsyynnyin ja ahdistuin ihan pienestä. Se vaikutti paljon mun elämään ja esimerkiksi mun avioliittoon.

Olen tajunnut, että kaikki lähtee meistä itsestämme. Kun sä voit hyvin, sun mieli on hyvä. Ihan varmasti meidän hyvinvoinnilla on iso merkitys myös mieleen.

Kaikesta huolimatta me rämmitään samassa suossa päivästä toiseen, koska ei uskalleta tai osata muuttaa mitään. Valitetaan samoista asioista päivästä ja jopa vuodesta toiseen. Ärsyynnytään samoista naamoista, samoista äänistä, samoista työtehtävistä  ja vaikka mistä uudestaan ja uudestaan. Miksi? Miksi me ei uskalleta astua ulos siitä pahastaolosta? Miksi me ei aleta miettimään, että miten mä voisin oppia nauttimaan elämästä? Tai mitä mä voisin tehdä itse voidakseni paremmin jatkuvan valittamisen sijaan?

Mä aloin miettimään näitä asioita. Olen tehnyt paljon töitä oman mieleni kanssa ja miettinyt, että mitä voisin tehdä itseni hyväksi? Opin joskus että kun syö hyvin, mieli on parempi. Kun mässää, mieli on kurja. Masentaa, ahdistaa ja turvottaa. Kaduttaa, että taas piti langeta. En nauttinut juuri mistään.

Kuten moni teistä tietääkin, puoli vuotta sitten mä päätin että nyt riittää. Mä teen mitä vaan, että voin paremmin. Hyvin syöminen, liikunta ja laihduttaminen ei riittänyt. Halusin tietää että miksi en edelleenkään voi niin hyvin kuin pitäisi.

Lähdin takki auki kohti tuntematonta. Kohti elämää, joka oli mulle uusi. Luotin tuntemattomaan. Mietin että en mä mitään siinä menetäkkään. Mitä vaan että mä ja mun läheiset voitaisiin paremmin.

Ravintolisät muutti mun elämänsuuntaa. Opin, että koko meidän hyvinvointi lähtee suolistosta. Terveestä suolistosta. Millään ei ole mitään väliä, jos suolisto on tukossa. Ravintoaineet ei imeydy, vitamiinit ei imeydy. Ei sillä tavalla ihminen voi voida hyvin? Jos ei sun keho saa kaikkea mitä sä tarvitset, sä et voi voida hyvin.

Kaikki me otetaan buranaa kun särkee päätä. Ei mietitä että mistä se päänsärky johtuu. Hoidetaan oiretta, ei syytä. Mä päätin kokeilla toista reittiä. Alkaa hoitaa niitä syitä.

Mä voin rehellisesti sanoa, että en mä tiedä paljoakaan suolistosta ja ravinnosta. Tiedän sen mitä mulle on kerrottu. Mutta nyt mulla on kokemus. Mulla on mun menneisyys ja nykyisyys. Mulla on iso ero mun menneisyydellä ja nykyisyydellä. Mun oma kokemus riittää mulle. Mä voin vain sanoa, että miettikää tekin jokainen että mitä voisitte tehdä hyvinvointinne eteen.  Uskallatteko te avata ehkä sen uuden oven, jonka takaa voi löytyä hymyä, iloa, onnea, rauhaa ja hyvää oloa?

Mä en väitä että mun käyttämät ravintolisät on ainoa oikea keino ja ratkaisu kaikkeen. Ei ne sun mieltä automaattisesti muuta ja tuo hymyä sun huulille. Tottakai omalla asenteellakin on väliä. Jos olet päättänyt, että ei mikään vaan auta niin ehkä mikään ei sitten auta. Kun sataa vettä niin sataa vettä ja se on perseestä. Sillon ehkä pitäisi uskaltaa myös avata se mieli, hymyillä ensin vaikka sinne peiliin omalle naamalle ja miettiä sitä asiaa vähän syvemminkin.

Mutta puhtaat ravintolisät ja kaikki näiden ympärillä on muuttanut mun elämän. Ihmiset joita oon saanut elämääni, ihmiset jotka on mun suosittelun myötä itsekin löytänyt avun samoista tuotteista ja mun hermot jotka ei räjähdä ihan niin helposti kuin ennen. Mulla on niin paljon hyvää sanottavaa näistä, että kun kerron jollekin asioita jotka mun elämässä on muuttunut, tuntuu että en edes muista kaikkea. Melkein joka päivä huomaan jonkun iloisen muutoksen entiseen.

Mä olen onnellinen.


tiistai 21. lokakuuta 2014

Raakaa ravintoa & raakaa liikuntaa

Viime viikolla päätin, että aloitan taas vähän säännöllisemmän ja tavoitteellisemman liikunnan sen "treenaan sillon kun huvittaa" tilalla. Kuinka siistii? Nyt olen saanut salifiiliksen ja lenkkeilyfiiliksen ja kaiken lisäksi kehonhuoltofiiliksen  niin tiukasti iskostettua päähäni, että ihan hirvittää. Samalla myös ihmetyttää, kuinka mä olen unohtanut sen hyvänolontunteen mikä tulee kunnon tappopepputreenin jälkeen.

 Niin tai näin, niin nyt olen taas hyvässä treeni moodissa ja se jos joku on kivaa. Ajattelin itsekin vihdoin alkaa treenata vähän tavoitteellisemmin siis ja suunnittelin itselleni treeniohjelman.. Katsellaan sit vuoden päästä, olenko mä osannut tehdä mitään oikein. Tavoitteet on ainakin korkealla.


Aamulenkille
Tänään olin aamulla lenkillä koirien kanssa ja en vaan voinut lopettaa hymyilemistä. Oli aivan ihana ilma, vaikka pelkäsin että on jo liian kylmä. Koirat kulki kerrankin todella nätisti mukana ja mulla askel kulki hyvin. Uudet kengät olisi kyllä haaveissa, mutta ne ei ikävä kyllä ole tämän hetken asia. Kun pääsin kotiin, lähdinkin melkein heti uudestaan Nooran kanssa lenkille. Terapialenkki siis heti perään, kuinka mukavaa! Lisäksi Noora tarjosi vielä lounaan mulle ja nyt odottelen että ISIMIES (mä tiedän että kaikki vihaa tota sanaa ja mäkin käytän sitä nyt ensimmäistä kertaa) tulee lenkiltä ja mä pääsen salille tekee vähä yläkroppaa ja sen jälkeen rullavenyttelytunnille. Mainitsinko jo, että nyt on muuten hyvä fiilis hei! Aamulenkkejä pitäisi tehdä enemmänkin, sillä lähtee päivä hyvin käyntiin. Kliseistä, mutta totta.

Ja uudestaan lenkille
Myös ruokailut sujuu hyvin. En kauheasti halua stressata syömisiäni, vaan yritän pitää sellaisen puhtaan ja fiksun linjan kaiken kanssa. On varmaan outoa lukea mun juttuja ja miettiä että vieläkö toi joutuu miettii syömisiään noin tarkkaan ja eikö se vieläkään osaa syödä terveellisesti ja oikein ilman sen kummempia miettimisiä. En osaa. Mä olen ikuinen #herkkuperse ja kyllä mä mielellään söisin aina vaan ben&jerrysiä ja muuta huttua. Ei se fakta tule siitä muuttumaan. Mutta tietoisesti kuljen kuitenkin kohti oikeampaa ja terveellisempää suuntaa.

Yksi positiivisuutta aiheuttava asia on se, että viikonloppuna meiltä löytyi kotoa mun itse tekemää raakasuklaata, sekä Fazerin Marianne suklaata. Se raakasuklaa oli ehdottomasti mun valinta. Ei vaan sen terveellisuuden takia, vaan sen maun takia. Rakastan raakasuklaan makua, nyt kun olen oppinut sitä tekemään. Ensi viikolla vielä kun pääsen raakakakku workshoppiin niin apua, mä olen taivaassa! Ihanaa oppia uusia juttuja ja löytää uusia makuelämyksiä.

Niin herkkua <3
Muutenkin kokoajan parempaan suuntaan mun ajatukset ravinnosta on mennyt. Käytän paljon puhdasta ruokaa ja esimerkiksi eineksiä en ole syönyt aikoihin. En edes muista koska. Tänään kaupassa mietin ostanko kotiin karjalanpiirakoita, mutta alkoi etomaan se teollinen ajatus (vaikka en mä tiedä onko kaupan ruisleipäkään paljon sitä parempi vaihtoehto, mutta ainakin mun ajatuksissa on) ja jätin ne kauppaan. Eilen tein siemennäkkäriä ja se jos joku on hyvää! Kaikki itse tehty houkuttelee kokoajan enemmän ja enemmän ja teollinen roska taas ajelehtii kokoajan kauemmas mun ajatuksissa. Ei se väärin ole, eihän? Ja ei, en ole enkä tule olemaan mikään "ituhippi" tai "syön pelkkää superfoodia-superihminen", mutta jos ja kun voin valita niin mielelläni kuljen kohti terveellisempiä valintoja.

Missä mä voisin opiskella lisää ravinnosta? Haluaisin todellakin syventää ravintotietouttani ja oppia paljon lisää. Onko vinkkejä miten mun kannattaisi lähteä etenemään?

        

torstai 16. lokakuuta 2014

Eikö mikään riitä?

Mun unelma vartalo? Miksi en ole tyytyväinen? Miksi mikään ei riitä? Täytyykö kaikkien näyttää samalta? Voiko rasvakerroksenkin alla olla terve ja tyytyväinen? Montako kiloa vielä? Miksi mä en vaan onnistu? Miksi mä en näytä yhtä hyvältä kuin toi toinen? Kuinka tuo on voinut onnistua noin hyvin? Mikä mussa on vikana? Voisinko vaan oppia nauttimaan? Voisinko vaan olla mä? Miksen mä lopeta jatkuvaa "sitku" elämää ja elä nyt? Asetanko mä liian isot tavoitteet? Onko mun tavoitteet mahdottomia? Kyllähän mäkin voisin olla yhtä sporttinen kun toi? Mistä kaikki nämä tavoitteet kumpuaa? Mikä ajaa mua kokoajan tavoittelemaan jotain enemmän? Miksi mä en voi olla esimerkki jollekin? Miksi mä en onnistu? Onko tää jo sairasta? Yritänkö mä liikaa hallita? Enkö hallitse tarpeeksi? Olenko liian ankara itselleni? Enkö osaa olla tarpeeksi ankara itselleni? Vaadinko mä liikaa? Vai liian vähän? Miksen mä näytä vieläkään siltä miltä näytän unelmissani? Rakastanko mä liikuntaa? Rakastanko mä sanoa että rakastan liikuntaa? Huijaanko mä? Teenkö mä kaikkeni? Yritänkö mä liikaa? Entä jos huomenna on liian myöhäistä? Onko mun elämä täynnä pelkkiä tekosyitä? Teenkö mä sitä mistä nautin? Miksi en vaan tyydy tähän? Mistä mun pitäisi aloittaa? Millon pitäisi lopettaa? Missä on mun tasapaino? Esitänkö mä muuta mitä olen? Olenko mä aito? Elänkö omaa unelmaani? Olenko mä tyytyväinen? Millon mä olen tyytyväinen? Mihin mä olen tyytyväinen? Olenko mä tarpeeksi? Vai liian vähän? Vai liian paljon? Olenko mä? Tunnenko mä itseäni? Olisinko onnellinen jos tuntisin itseni? Pelkäänkö mä totuutta? Enkö mä tiedä totuutta? Mitä mä pelkään? Miksi en anna vaan olla? Miksi mä en arvosta itseäni tälläisenä kun olen? Arvostaisinko enemmän jos olisin erilainen? Missä on mun urheilullinen ulkonäkö? Olenko mä onnistunut? Kuka sen määrittelee? Minä? Sinä? Mitä mun pitäisi tehdä enemmän? Miksi? Pitääkö kaikilla olla sikspäkki? Pääsenkö maharöllykästä koskaan eroon? Tarviiko mun päästä? Voiko mua rakastaa tälläsenä? Pitäiskö mun olla fit? Saanko mä olla fat? Mitä mä haluan olla? Mitä mä haluan tehdä? Mitä mun pitäisi olla? Miksi mä en vaan voi hyväksyä itseäni? Hyväksynkö mä itseni?





keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Sokeri, ah se niin ihana SOKERI.

Monet kyselee ja miettii miten päästä eroon herkkukierteestä. Eli toisin sanoen sokerikoukusta. Sokerin voi helposti rinnastaa vaikka tupakan koukuttavuuteen. Sokeri vapauttaa aivoissa hyvänolontunteen hormoneja samalla tavalla kuin jotkut lääkkeet ja huumeet. Sokerin on myös havaittu aiheuttavan samoja oireita kuin huumeet: himoa, toleranssia ja vieroitusoireita. Aika kammottavaa? Itse mä olen pikkuhiljaa koittanut vierottautua sokerista. Jos leivon niin makeutan mielummin jollain muulla kuin sokerilla (esim. hunaja, omena, banaani). Karkkia tai suklaata ostan hyvin harvoin itselleni. Muroista ja jugurteista (joita siis lapset meillä syö) olen alkanut olemaan enstistä tarkempi että ne ei sisältäisi kauheita määriä sokeria.


Miksi se sokeri sitten on niin paha?  (Melkeinpä kaikki valmisruuatkin sisältää sokeria, eli en puhu vain karkista)

-Useat tutkimukset osoittavat sokerin ja nopeiden hiilihydraattien yhteyden syöpään
-Sokeri sotkee aineenvaihduntaa ja häiritsee aivojen toimintaa
-Sokeri lihottaa, erityisesti keskivartalolihavuuden voi yhdistää sokeriin
-Sokeri reikiinnyttää hampaita

.. Näitä syitä löytyy vaikka kuinka paljon, jokainen voi itse miettiä itselleen ne merkittävimmät argumentit..

Miten mä sitten olen päässyt eroon siitä joka päiväisestä sokerin syönnistä?

- Laittamalla faktat tiskiin; se ei ole terveellistä. (esim sokerin ja syövän yhteys on pelottavaa)
- Halulla näyttää lapsille terveellisempää esimerkkiä
- Korvaamalla sokerin vaikka pähkinöillä tai hedelmillä
- Syömällä muuta ruokaa riittävästi (kun saat ravintoaineita tarpeeksi, niin sokerihimo ei nouse ylitsepääsemättömäksi)
- Juomalla vettä (sekä activizea ja restoratea) paljon

Tossa vain muutama asia. En nyt väitä tässä siis sinisin silmin että mä en enää syö sokeria. Kyllä mä syön ja välillä tulee ihan kamala himokin. Mutta olen aktiivisesti pyrkinyt vähentämään sokeria mun ruokavaliosta jo pitkän aikaa. Ei se ole mikään päivän juttu. Siinä menee aikaa sisäistää ne asiat. Menee aikaa tottua siihen. Jollekin auttaa se, että antaa itselleen luvan vaikka joka toinen päivä syödä. Sitten joka kolmas päivä jne. Itse en edelleenkään tykkää mistään liian tiukoista säännöistä, joten mun on pakko ajatella asiaa eri suunnasta. Nykyään esimerkiksi kaupassa ollessani aika usein mietin, että tarvitsenko mä tota suklaata nyt? Lähes tulkoon aina vastaus on että en tarvitse. Mutta joo, on mullakin paljon parannettavaa tämän asian kanssa. Sen takia haluankin imeä tietoa ja lyödä itselleni ne faktat tiskiin, joilla perustella itselleni näitä asioita.

Pyrin olemaan myös tarkka lasten (ja toki itsenikin) kohdalla, että karkkia ei tarvitsisi syödä kuin korkeintaan kerran viikossa. Harmittavan usein kuitenkin esimerkiksi koulussa ja tarhassa syödään karkkia tai keksiä tai muita sokeripommeja. Ainakin täällä meillä päin. Välillä on synttäreitä ja muita melkeinpä joka viikko ja aina joku tarjoaa koulussa karkkia. On myös erikoispäiviä tai retkiä jolloin opettaja pyytää tuomaan pienen määrän herkkuja mukana. Oon varmaan aika nipo, mutta en tykkää siitä. Tosin, en mä nyt asiasta mitään isoa numeroakaan tee. Jupisen mielessäni ja marisen ehkä kavereille. Ja ai että, mä hypin innosta hihkuen kattoon, kun ohjeena tuleekin joskus ottaa mukaan jotai TERVEELLISTÄ evästä! 

Jotenkin vaan koen, että juuri tollanen on se joka kasvattaa niitä terveysriskejä, ylipainoa ja lisää tulevaisuudessa sairauksia. Lapsille opetetaan alusta alkaen, että karkkia syödään aina kun on joku spesiaalimpi tilaisuus. Ja siis ihan samalla lailla mä olen itsekin elänyt. Karkkia aina ja joka tilanteessa. Iloon tai suruun, juhlaan, arkeen, hyvään ja huonoon hetkeen. Ei se munkaan ylipaino kehittynyt ihan vaan terveellistä ruokaa syömällä.

Varsinkin nyt kun viimeisen vuoden aikana terveellisyys ja hyvä olo on mua alkanut oikeasti kiinnostamaan, olen myös huomannut sen kuinka paljon sokeri meitä vie. On pullaa työpaikan kahvipöydässä ja karkkikippo firman aulassa. Miksei tilalla voisi olla hedelmiä ja pähkinöitä? Koska se on kallista. Jep, se on varmasti yksi painava syy. Mutta niin on kallista hoitaa sairaita ja kuntouttaa ylipainoisiakin. En itse ole todellakaan sellanen paasaaja ja pidän yleensä mielipiteeni tosi visussa. Nyt vaan jotenkin tuli tarve avautua sokerista.

Limut ja energiajuomat ei mun mielestä kuulu lapsille. Eikä tosin aikuisillekaan. Mutta kun tuolla kaupassa käy arkena puolen päivän jälkeen, siellä on lauma pieniä koululaisia ostamassa äitiltä ja isiltä saaduilla kolikoilla limua, mehua, energiajuomaa, keksiä, sipsiä, karkkia ja jäätelöä välipalaksi.. Apua! Ainoa "ryhmä" jotka ei kuulu tähän, on ne nuoret jotka harrastaa jotain urheilua. Voimistelijat, tanssijat, jalkapalloilijat ja jääkiekkoilijat kyllä tietää mikä on terveellinen välipala ja mikä ei. Voiko tästä päätellä, että valmentajat osaa hommansa ja vanhemmat ei? Vanhemmat ei osaa neuvoa lapsilleen terveellisen ruuan ja välipalan merkitystä? Vai eikö ne välitä? Ja kyllä huomasin omistakin lapsista esimerkiksi kesän jälkeen kun oli syöty karkkia ja jäätelöä vähän rennommalla otteella, että kuinka vaikeaa se oli niillekin taas palata siihen normaaliin arkeen jolloin ei syödä jäätelöä kuin korkeintaan kerran viikossa. Ja sokeriko ei muka koukuta? En tässä nyt siis hauku vain muita vanhempia, minussakin on vikaa!

Ostakaa lapsille hedelmiä, marjoja, vihanneksia ja opettakaa ne syömään pähkinöitä, ruisleipää ja vaikka munakasta. Opettakaa että vesi on janojuoma ja muut juomat on sitten oikeasti jossain erityisessä tilanteessa ok. Antakaa lapsillenne se terveellinen pohja mistä ne alkaa kiipeämään porras kerrallaan kohti tulevaisuutta. Se on iso palvelus lapselle saada terveellisen elämän avaimet. Ette kai te halua, että teidän lapset on aikuisena niitä jotka kärsii ylipainosta ja sairauksista ja hakee apua sokerikoukusta eroon pääsemiseksi?

Enkä nyt tällä tekstillä tarkoita että kaikkien meidän sairauksien ja sokerikoukkujen syy on vanhemmissamme, toki monella muullakin asialla on merkitystä. Tämä kaikki on vaan hyvin kärjistettyä tekstiä, joka ehkä saa edes jonkun ajattelemaan asiaa. Ja joo, toki on niitäkin joilla nämä asiat on kunnossa. On niitä jotka ihmettelee tätä mun tekstiä ja miettii että onneksi meillä on asiat toisin. On niitä jotka pitää tätä ihan paasauksena, mutta ehkä on myös se joku joka alkaa miettimään näitä asioita..

Mutta te (me) joilla asiat ei ole vielä ihan hanskassa; palkitkaa se lapsi mielummin jollain muulla kuin karkilla. Vaikka yhteisellä ajalla.