tiistai 29. joulukuuta 2015

Toiset tykkää äitistä, toiset isistä

Mä pyörin todella paljon somessa, seuraan monia blogeja, facessa olen päivittäin ja samoin instassa. Mun työt tapahtuu aika paljon koneen ääressä, joten luonnollisesti some on siinä käden ulottuvilla.. Mutta nyt on alkanut tulla ähky. Oon oikeastaan aika sekaisin mun ajatusteni kanssa, kun tykkään somesta paljon, mutta se myös ahdistaa. Se negatiivisuus ja kyräily. Argh!



Toisen hyvä olo ja onnistuminen ei ole sulta pois. Se että joku laihduttaa keinolla, jota sä pidät huonona, ei ole mitenkään sulta pois. Se että joku tykkää olla paleo, ei ole sulta pois. Somessa arvostellaan ihan jäätävän paljon toisia. Niin paljon, että mua ihan sattuu mahaan kun ajattelen niitä juttuja, mitä luen päivittäin. Oksettaa. Haukutaan, dissataan, nauretaan ja nostatetaan omaa naamaa. Mä en usko, että kukaan meistä on toista parempi. Ei ainakaan ne, jotka suuna päänä on dissaamassa muita aina ja kaikesta. Eikä nekään, jotka vaan taustalla hymähtelee. Tai ne jotka ei edes niitä lue. 

Kaikissa meissä on sama määrä hyvää ja pahaa, eriasia on että kuinka niitä käytetään. 

Joillekin on tosi luontaista olla iloinen, ystävällinen ja huoleton. Toisia se ärsyttää. Joillekin on tosi luontaista marista kaikesta, nähdä kaikessa vaan jotain vikaa ja keksii valituksen aihetta mistä vaan. Toisia se ärsyttää. 

Ja nyt mua ärsyttää ja paljon minä itse. Itse me ollaan hyvin pitkälti vastuussa omasta hyvinvoinnistamme ja voimme määrittää tosi paljon sitä, miten ja mistä asioista meidän päivät koostuu. Miksi mä sitten luen noita juttuja, seuraan ryhmiä tai palstoja joissa aina on joku jonka mielestä joku toinen tekee väärin? Miksi mä altistan itseni kaikelle sille negaatiolle, kun voisin vaan sulkea silmäni siltä. Kääntää selän ja katsoa sinne suuntaan mistä mä saan energiaa, voimaa ja hyvää oloa? En osaa sanoa. Jonkunlainen someriippuvuus se kai on. 

Jonain päivinä selaan facebookia enemmän ja joskus vähemmän. Joskus kuljen puhelin kädessä pöntöllekin ja joskus se on jossain, en edes tiedä missä. Heti kun se on siellä -en tiedä missä- olo on kevyempi, ei tarvitse seurata ja tykätä jokaista päivitystä eikä tarvitse lukea niitä surullisten ihmisten surullisia dissauksia. Mutta samalla ahdistaa. Entä jos jollain asiakkaalla on just nyt tärkeää asiaa? Entä jos tarhasta soitetaan? Entä jos entä jos.. Onkohan kellään muulla samanlaisia ajatuksia?   Mä en tykkää kun mun puhelin soi, siis se puhelun tai viestin ääni on rasittava. Tottakai se, että joku soittaa ja kaipaa mua niin on aina yhtä ihanaa, mutta pidän usein äänettömällä puhelinta Ihan vaan siksi että se ääni ei ole kiva. Sen sijaan sitten tarkistankin puhelimen kokoajan, onko tullut viestejä tai puheluita, koska en kuule kun niitä tulee. Ja näin ollen olen taas ihan kiinni kännykässäni. Melkonen oravanpyörä :D

En halua luopua facesta, instasta enkä blogeista, mutta jotain ratkaisuja mun täytyy tehdä. En halua ensi vuonna miettiä näitä samoja asioita. 

Sanotaan, että ne viisi ihmistä jotka on eniten sun lähellä, tekee eniten sut. Eli jos vietät paljon aikaa surullisten kanssa, se tarttuu suhun. Jos sun ympärillä on paljon vihaa, se tarttuu suhun. Jos ihmiset jotka sua ympäröi, on iloisia, positiivisia, hassuja ja uskoo unelmiinsa, nekin ominaisuudet tarttuu suhun. Valitse siis tarkasti kenen kanssa aikaasi vietät. 

Kuitenkin, uskon että myös somella on vahva merkitys tässä asiassa. Some määrittää ihan varmasti meidän mielentilaa päivittäin. Olen jo alkanut blokkaamaan mun feedistä sellaisia henkilöitä tai ryhmiä joista mulle tulee huono fiilis. Huomaan, että saan aika paljon ja usein painaa sitä "älä seuraa tätä ryhmää tai henkilöä". Kuitenkin näitä edelleen siellä feedissä on ja mua ihan yllättää se, kuinka paljon negatiivisuutta oikeesti meidän ympärillä on. Mä olen myös luonteeltani sellanen, että imen energioita paljon itseeni. Hyviä ja huonoja. Toisen hyvä olo tarttuu, mutta samoin huono olo. Ihan sama juttu se on somessa, imen ihan liikaa itseeni sitä negatiivisuutta ja haluankin siitä eroon. 

Olen pohdiskellut itseäni paljon. Miettinyt omaa muutostani, taustojani, läheisiäni ja kaikkien niiden vaikutusta mun minään. Toiset reagoi energioihin helpommin ja toiset ei niin helposti. 

Mä huomaan, että olen tämän vuoden aikana kasvanut tosi paljon ihmisenä. Ennen mun oli tosi vaikea katsoa ketään silmiin. Ahdisti ja tunsin itseni uhatuksi. Nyt huomaan, että yhä useammin saan itseni kiinni siitä, että katson muita suoraan silmiin. Ei mulla ole mitään salattavaa, mä voin katsoa silmiin ja mua saa katsoa silmiin. Samoin toisen ihmisen kosketus. Ennen mulle tuli tosi vaivautunut olo jos joku halasi mua (ei koske Jaria ;)). Nykyään halaaminen on ihan ok ja se tuntuu hyvältä. Toki tässä on vielä askelia siihen, että se tapahtuu luentevasti, saati että mä tekisin halialoitteen. Mulla on itseni kanssa levollinen ja hyvä olla. Mä tykkään itsestäni. Nautin yksinolosta ja kun katson peilistä kasvojani, voin sanoa että mä olen hyvä tyyppi. En kaikkien mielestä, mutta ainaki omastani ja se on jo aika paljon sanottu multa. Minä, joka olen itkenyt öitä ihan vaan siksi, että vihaan itseäni. Minä, joka olen perunut tapaamisia ja menoja koska mua kuvottaa minä. Nyt jos joku ei musta tykkää tai siedä mua niin voi voi. ;)



Mä olen miettinyt niitä viittä ihmistä joiden kanssa vietän eniten aikaa. Miettinyt, että onko ne ne ihmiset jotka haluankin siinä olevan, vai kaipaisinko niihin ehkä jotain muutosta. Uskon, että siihen ei ole yhtä ja ainoaa vastausta. Mun perhe on tottakai se kenen kanssa aikaa eniten vietän ja haluan viettää. Mutta muuten, ehkä ensi vuosi tuo siihenkin asiaan muutoksia. Ei liikaa suunnitelmia, mennään vaan virran mukana. Koitetaan nauttia jokaisesta hetkestä ja oppia joka päivä jotain uutta. Koitetaan kasvaa ihmisinä ja oppia hyväksymään nekin, jotka ajattelee eri tavalla kuin sinä. Loppujen lopuksi kuitenkin sä itse olet omasta tahdostasi niiden ihmisten kanssa, seuraat niiden juttuja ja imet niitä energioita, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. 

Paljon törmään sekä somessa, että livenä myös siihen oman egon pönkittämiseen muiden varjolla. Joku sanoo että taas ollaan kipeinä, niin toinen jo sanoo että me ollaanki koko perhe oltu jo kaks viikkoa kipeenä. Yksi mainitsee, että kasvatin hienot kukat niin toinen jo mainostaa omaa puutarhaansa. Aina askeleen edellä muita. Ei näin! Ei sun tarvitse aina olla parempi kuin muut, ei sun tarvitse muistuttaa kuinka sulla on aina vähän rankempaa kuin muilla. Joskus voit vaan silittää olkapäätä ja sanoa, että ymmärrän. Tai että wau, hienosti tehty. Se antaa sulle ja sille toiselle paljon enemmän kuin uskotkaan.

Kaikki nämä ajatukset kertoo mulle itsellenikin, että pitkä tie on kuljettu. Paljon kiviä ja kantoja ylitetty ja alitettu, mutta eteenpäin on päästy. En todellakaan sano, että nyt mä olen valmis ja varmasti tulee päiviä kun unohdan kaiken tämän, mutta nyt on hyvä olla.



perjantai 4. joulukuuta 2015

Vanhemmuuden haasteet

Olen pidemmän aikaa jo miettinyt kirjoittavani tästä aiheesta, mutta ei ole tullut sopivaa hetkeä asialle. En tiedä onko vieläkään sopiva hetki, mutta ainakin yritän. Mä olen kolmekymppinen ihan tavallinen tallaaja. Olen vaimo, äiti ja äitipuoli. Tosin miellän ainoastaan tuon vaimon ja äidin roolit itselleni, äitipuoli ei sovi mun suuhun :) Yritän hoitaa kaikki roolini niin hyvin kun voin. Haluan mun läheisilleni vain parasta ja joskus jopa niin kovin, että unohdan oman itteni.. Olenhan mä kuitenkin myös mä.

Tiedän, että koko tämä meidän perheen tilanne on joillekin outo ja outoja asioita koitetaan usein "murskata". Koitetaan löytää niitä epäkohtia, vaikka itse uskon, että hyviin puoliin keskittymällä kaikilla olisi kivempaa. Me kaikki meidän perheen neljä vanhempaa tehdään ihan satalasissa kaikkemme, että nuo molemmat lapset on onnellisia ja tuntee että niitä rakastetaan eniten maailmassa. Meille tämä ei ole yhtään outo tilanne, meille tämä on se "normaali" vaikka se ei teille muille sitä ehkä olekaan.


Kuitenkin, kun koittaa hoitaa kaikki roolit niin hyvin kun voi, niin pitäisi pystyä seistä selkä suorana eikä antaa arvostelujen musertaa. Joskus niin kuitenkin käy. Ei onneks kuitenkaan sillon kun poika 5v toteaa, että mä olen maailmassa vaan siks että olisin sen palvelija. ;)

Sillon kun käy niin, että arvostelu kolahtaa, mä  menen lukkoon. Mietin, että onko asia tosiaan niin. Kuitenkin se, että mä tiedän tekeväni parhaani, palauttaa mut maan pinnalle. Sanon aina lapsillekin, että se riittää kun tekee parhaansa. Yhtälailla se koskee muakin. Ja kaikkia meitä vanhempia. Vanhemuus on todella haastava ja vastuullinen rooli. Mä ainakin mietin usein, että kunpa saisin kasvatettua noista kahdesta vahvoja aikuisia. Itsenäisiä, ystävällisiä ja muut huomioonottavia. Reiluja ja rohkeita. Joskus pelottaa, kuinka iso vastuu noista lapsista meillä on. Kunpa ne voisi aikuisina miettiä, että mulla oli hyvä lapsuus. Varmasti tulee se aika, kun mä olen ihan paska, mutta koitan senkin kestää ja tehdä silloinkin vaan parhaani.

Kun luen uutisia, saan välillä kylmiä väreitä. Alkaa pelottaa. Miten sitä voisi suojella noita pieniä ihmeitä, tarjota niille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden? Ne ajatukset ahdistaa joskus ihan liikaa ja sillon onkin pakko vaan pysähtyä ja miettiä itseäni vanhempana. Haasteen mun vanhemmuuteen tekee tosiaan se, että mä olen äiti ja äitipuoli. Tai no, en tiedä onko se haaste vai mikä, mutta kuitenkin.. Ehkä joku tietää mistä puhun. Voiko olla omalle lapselle ja toisen lapselle joka tuntuu omalta, tasa-arvoinen? Voinko mä kasvataa ja kohdella noita tasa-arvoisesti ja reilusti? Näitä asioita multa joskus kysellään ja olenkin miettinyt niitä paljon. Mä olen sitä mieltä, että voin.

Siksi sanon noin, että uskon vahvasti siihen, että vaikka noi 9v tyttö ja 5v poika olisi molemmat mun omia biologisia lapsia niin niitä kohtelisin joka tapauksessa eritavalla. Mutta ei epätasa-arvoisesti. Eri tavalla siksi, että toinen on tyttö ja toinen on poika. Eri tavalla siksi, että toinen on 9v esiteini ja toinen on 5v lapsi. Eri tavalla siksi, että toinen asuu mun kanssa kokoajan, toinen joka toinen viikko. En ole koskaan kokenut, että toinen olisi vähempi arvoinen.

Mietitäänpä hetki..

Julkaisen toisesta ehkä enemmän kuvia kuin toisesta, koska toisen kanssa olen päivittäin ja toisen kanssa puolet vähemmän. Silti rakastan molempia ihan yhtä paljon.

Toisen kanssa olen ehkä matkustanut enemmän kun toisen kanssa. Mutta kun tällä toisella on myös toinen perhe, jonka kanssa se saa matkustaa.

Leikin ehkä toisen kanssa enemmän kun toisen kanssa, mutta sillon kun molemmat on kotona, ne ei kaipaa äitiä häiritsemään leikkeihin ja ne riidoista huolimatta tykkää leikkiä yhdessä.

Olen jossain asioissa tiukempi 9v:lle kuin 5v:lle. Kyllä, mutta siihen ei liity mitenkään se, että toinen on oma ja toinen on puoliksi oma. Siihen liittyy vaan se, että toinen on vanhempi ja toinen nuorempi.

Lellin (onko toi edes sana?!)  tota 5v:tä enemmän. Ehkä joo joskus, mutta en sillon ku molemmat on kotona. Ja sillon kun tyttö oli pieni, lellin sitä ihan samalla tavalla kuin nyt meidän pienempää. Ehkä jopa enemmän, koska se oli niin uutta ja jännää elää yhtäkkiä lapsen kanssa.

Olen aiemmin työskennellyt monta vuotta päiväkodissa. Nähnyt paljon paljon paljon erilaisia lapsia, erilaisilla taustoilla, erilaisilla vanhemmilla, erilaisilla arvoilla ja erilaisilla taidoilla. Olen oppinut niiden vuosien aikana todella paljon lapsista ja lasten kasvattamisesta. Olen saanut paljon hyvää palautetta vanhemmilta ja kokenut olevani tosi hyvä lasten kanssa. Osaan lukea lapsia ja tiedän aika hyvin mitä mikäkin ele ja ilme tarkoittaa. Tiedän millon lapsi tarvitsee unta ja millon ei. Tiedän millon lapsi kaipaa läheisyyttä ja millon omaa rauhaa. Tai no, en voi sanoa että tiedän, mutta aika hyvin osaan arvioida. Olen ehkä tuonut paljon päiväkodin arkea kotiinkin. Hyviä ja huonoja puolia. Hyviä koitan vaalia yhä edelleen, huonoista koitan päästä eroon..

Hyviksi asioiksi koen ainakin sen, että pääasiassa meillä syödään säännöllisesti. Kello 8, 11, 14 ,17 ja 19-20 lapset saavat ruokaa. Ne ei saa napostella milloin mitäkin, vaan ruoka-ajat on ruoka-ajat. Tottakai joustan yhä enemmän ja enemmän näistä, mutta kuitenkin pyrin että runko pysyy. Päiväunia meillä nukuttiin hyvin pitkään aina kello 12. Nyt ihan viimeisen puolen vuoden aikana poitsukin on alkanut jättämään päiväunet väliin, poikkeuksia lukuunottamatta. Lepohetki pidetään silti. Hetki, että rauhoitutaan ja annetaan aivoille ja keholle lepoa. Karkkipäivä on kerran viikossa. Limut ja mehut lasketaan karkkipäivän herkuiksi, ei arkipäivän juomiksi. Pleikkarilla tai Ipadilla tms pelataan myöskin kerran viikossa. Siitä olin aikaisemmin todella tarkka, ärsyttävän tarkka voisi jonkun nimeltämainitsemattoman isin ja parin lapsen mielipide olla, mutta nyt olen ehkä jo siitäkin vähän oppinut joustamaan. Joskus sunnuntainakin saa pelata ;) Haluan kuitenkin kannustaa omia lapsiani liikkumaan, leikkimään ja käyttämään mielikuvitusta. Pysymään lapsina niin kauan kuin mahdollista, vaikka yhteiskunta yrittääkin painostaa tässä asiassa. Jonkun mielestä nämä on ehkä tiukat rajat? Mun mielestä ei. Mun mielestä meillä asuu kaksi hyvinkin onnellista lasta kaikesta huolimatta. Molemmilla on ihan tässä vieressä neljä aikuista jotka rakastaa ja pitää huolta.

Niitä huonoja puolia mitä tarhasta olen kotiin tuonut? No esimerkiksi sen, että edelliset leikit siivotaan ennen kuin uusi leikki otetaan tilalle. Todella ärsyttävää lasten mielestä, mutta uskokaa tai älkää, siinäkin olen viime aikoina hellittänyt otetta aika paljon. Kuitenkin huomaan, että varsinki tuo tyttö tykkää siivota. Se on tajunnut sen, että pääsee helpommalla kun siivoaa aina vähän kerrallaan, eikä isoa kaaosta päivän päätteeksi. Kuitenkin, aina nukkumaan mennessä huone täytyy olla siistii. Todella vaativa äiti siis ;) Ja kyllä, joskus ne menee nukkumaan kun huono on sotkunen ja mä olen ihan fine sen kanssa. Joskus! No nukkumaan meno, niin.. Päiväkodissahan lapset saa levätä tai nukkua. Kuitenkin täytyy ainakin levätä. Yleensä ne jotka unta kaipaa, nukahtaa puolessa tunnissa ja ne jotka ei kaipaa unta, ei nukahda. Aikalailla samaa ohjenuoraa noudatan kotonakin. Illalla kun muksut menee nukkumaan, seurailen miten ne nukahtaa. Lähes aina puolessa tunnissa molemmat on unessa ja sitä olen pitänyt merkkinä siitä, että nukkumaanmenoaika on oikea. Aamulla kumpikin herää ilman että täytyy väkisin herättää. Sekin mun mielestä kertoo jotain. Toki itse käytän näissä ihan vaan maalaisjärkeä ja omaa kokemusta, voi olla että olen väärässäkin :)

Muiden lapsia hoitaessa näin paljon kaikenlaista. Näin yliväsyneitä lapsia joihin ei vanhemmat saanut kontaktia. Näin niitä jotka kaipasi rakkautta ja rajoja, sen vaan näkee lapsesta.  Mä en halua että kukaan ajattelee mun lapsista noin. Mä haluan, että kaikki te ja erityisesti molemmat noista lapsista tietää, että rakastan niitä ylikaiken. Mun perhe on mulle kaikki kaikessa. Menee kaiken edelle. En koe siitä häpeää tai huonoa omatuntoa. En suostu pyytelemään anteeksi mun tapaa toimia, koska voin kertoa; punnitsen omia tekojani ja toimintatapojani kyllä todella paljon ja mielestäni mä olen oikeasti hyvä äiti. Molemmille <3