torstai 15. lokakuuta 2015

Kun uni ei tulekaan

Kuten moni tietääkin, mulla oli ennen todella pahoja uniongelmia. Nuorempana olen nukkunut kyllä ihan hyvin, menin aina ajoissa nukkumaan ja päivät jaksoin ilman päiväunia. Joskus parin kympin jälkeen alkoi ongelmat. Muutama kurja tapahtuma laukaisi paniikki ja ahdistuneisuuskohtaukset, jojoilin niihin aikoihin painoni kanssa paljon, olin erilaisilla laihdutuskuureilla ja sitten taas mätin hampurilaista napaan kaksin käsin. Niistä ajoista jäi jälki.

Vuosia elin siten, että illalla en saanut unta, heräilin öisin, aamulla väsytti, päivällä väsytti. Mikään uni ja lepo ei riittänyt mulle. Nukuin päiväunia aina kun se oli mahdollista ja sitten vaikean raskauden sekä pojan koliikin myötä väsymys meni jo uupumuksen puolelle ja olin sen takia sairaslomalla. Ohjeena oli pysyä sängyssä ja vaan levätä.

Noi ajat on kaukana takana ja tuntuu hurjalta ajatella miten loppu olen ollut. On kausia, joista en edes muista mitään. Ajattelin aina öisin valvoessani, että maksaisin mitä vaan siitä että saisin nukuttua hyvin. Mikään ei vaan auttanut. Muistan kun tuijotin ulos ikkunasta miettien, miksi en voi vaan nukkua. Istuin pimeässä olohuoneen sohvalla ja odotin aamua. Kävelin unettomana ympäri kotia ja joskus lähdin lenkille. Pelkäsin iltoja ja välttelin nukkumaan menoa.

Syy miksi kirjoitan tästä nyt, on se, että taas mä valvon. Uni ei vaan tule. Makaan sängyssä, kuuntelen kun muu perhe nukkuu mutta itse en saa unta. Ne vanhat muistot palaa elävästi mieleen. Ainoa ero on se, että nyt mä en pelkää. Nyt en stressaa, vaan oikeastaan nautin. Tiedän, että ensi yönä uni taas tulee ja tiedän, että jaksan huomisen kyllä. Väsymys ei ole enää hallitseva tekijä mun arjessa. Viimeiset 1,5 vuotta mä olen elänyt ilman uniongelmia ja tiedän, että tämä on vaan poikkeus. Viimeiset 1,5 vuotta mä olen nukkunut niin hyvin, että aamuisin ihmettelen kuinka se on mahdollista. Kun illalla tulen sänkyyn, ei mene kuin hetki ja olen jo unessa. Aamulla herään kiitollisuuteen.

Uniongelmat on jotain niin kamalaa, etten toivo niitä kenellekään. Väsymys syö sua, sun perhettä ja kuluttaa sun voimia hiljaa nakertaen. Se on kuin hidas kuolema, tuskallista kidutusta. Väsyneenä eläminen on kuin olisi sumussa. Unohtelet asioita, itket herkästi, hermostut  pienimmästäkin ja voit huonosti koko ajan. Joskus kun menin lääkäriin valittamaan väsymystäni ja se totesi että nuku enemmän niin ei väsytä, purskahdin itkuun.

Ajattelin aina, että mun elämä vaan on sellaista. Mä vaan olen väsynyt ja se siitä. Olin jo tottunut siihen. Niin tottunut, että vielä edelleenkin ihmettelen miten hyvältä tuntuukin nukkua hyvin. Yhä edelleen poika herättelee öisin, mutta aamulla en edes muista sitä. Päivittäin olen kiitollinen siitä, että löysin itselleni avun hyvään uneen. Päivittäin mietin, kuinka ihanaa on kun saa nukkua hyvin. Rakastan omaa sänkyäni, rakastan nukkumista, rakastan nukkumaanmenoa ja heräämistä. (Kunhan saan herätä rauhassa omaan tahtiini ;))

Toivon, että kukaa teistä ei siellä valvo epätoivoisena. Toivon, että kaikki te unettomat löydätte itsellenne avun uneen, niin kuin minä löysin. Ei se aina ihmeitä vaadi. Minun ongelma oli loppujen lopuksi hyvin pieni, mutta kehon toiminnan kannalta suuri. Niin suuri, että se muutti koko minäni ja vaikutti koko elämääni. Nyt se on mennyttä ja toivon että jos tämä tarina kuulostaa sinun korvaan tutulta, niin usko pois, apua on kyllä tarjolla.

Nukkukaa hyvin <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: