torstai 22. tammikuuta 2015

Tarina tytöstä. Ei herkille.

Olipa kerran nuori yläasteikäinen tyttö. Ihan nätti tyttö, mitä nyt vähän pullukka. Tai no, vähän pyöreämpi kuin muut tytöt, mutta kuitenkin ihan normaalikokoinen. Tytöllä oli poikaystävä, kavereita, koulu meni hyvin ja muutenkin elämä oli ihan jees. Kaikki oli siis hyvin, ainakin niin voisi kuvitella. Ikävä kyllä tyttö kuitenkin tiedosti olevansa vähän isompi kuin muut. Ei paljoa, mutta se vähänkin riitti aiheuttamaan kaiken sen mitä tässä tarinassa tulen kertomaan. Tyttö ei ole ihan varma, mistä kaikki se epävarmuus on lähtöisin, mutta omat epäilyksensä tytöllä on.

Yläasteella tyttö yritti laihduttaa ensimmäisen kerran. Se oli vain sellaista nuoren tytön räpellystä, mutta pointtina tässä on se, että silloin jo sillä tytöllä alkoi itsetunto ongelmat. Ammattikoulu alkoi. Tyttö muutti asumaan toiselle paikkakunnalle ja sai elää ilman vanhempien valvovia silmiä. Syötiin ja juotiin miten huvitti. Hesburger tuli tutuksi. Hyvin tutuksi. Painoa kertyi paljon. Todella paljon. Ei silloin uskaltanut katsoa totuutta silmiin, mutta jälkeenpäin mietittynä painoa tuli parikymmentä kiloa. Mikäs siinä kun vierellä oli kuitenkin edelleen poikaystävä joka hyväksyi tytön sellaisena kuin se oli. Koulun loputtua alkoi arki. Työelämä ja yhteinen koti poikaystävän kanssa. Kiloja kertyi lisää. Jossakin vaiheessa tyttö tajusi, että nyt menee jo överiksi. En tiedä oliko se tytön äiti vai mikä sai tytön silmät avautumaan. Tyttö meni painonvartioihin. Painoa tiputettiin siis pisteitä laskemalla. Tyttö ajatteli, että voi ihan hyvin syödä paketillisen keksiä päivässä tai ainoastaan yhden hampurilaisaterian kunhan vaan pysyy annetuissa pisteissä. Niin väärin.

Jossakin vaiheessa tuli ero. Tytön elämä romahti. Se pieni itseluottamuksen ripe mitä tytöllä oli silloin jäljellä, mureni täysin. Tyttö päätti, että nyt pitää painaa täysillä. Tyttö tiputtikin parikymmentä kiloa. Oltiin taas normaalipainossa ja itsetunto nousi kun ihmiset kehui ja huomasi muutoksen. Tyttö hymyili kehuista ja sisältä hajosi vaan lisää. Tyttö tajusi, että ainoastaan ulkonäöllä saa hyväksyntää. Ei kukaan huomioinut isoa tyttöä. Pienen tytön huomasi kaikki. Kuinka julmaa. Tyttö itki yksin hiljaa ja mietti, miksi kelpaan vain laihana. Sama tyttö silti on siellä sisällä, oli ulkokuori minkä kokoinen tahansa. Julmaa. Aivan liikaa nuoren tytön pohdittavaksi.

No, kaikesta huolimatta tytön elämä jatkui. Tyttö kasasi itseluottamustaan pikkuhiljaa pala kerrallaan, heikoin tuloksin. Välillä tiputtiin korkealta ja kovaa, välillä hymyiltiin. Itseluottamus oli edelleen aivan nollassa, mutta ulospäin piti näyttää että kaikki on hyvin. Tyttö juhli kavereiden kanssa ja piti hauskaa. Meikit naamaan, bilevaatteet päälle ja menoksi. Baarissa tunsi olevansa hyväksytty.

Tyttö päätti muuttaa uuteen kaupunkiin ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaverin kanssa yhteinen koti. Kaksi sinkkutyttöä maailmalla. Baareja, juomista, juhlimista. Paino pysyi suht normaaleissa lukemissa. Sisimmissään tyttö tunsi edelleen, että on isompi kuin muut. Hävetti.

Tyttö alkoi kuntoilemaan. Salia, pyöräilyä, lenkkeilyä ja ryhmäliikuntaa. Paino tippui vähäsen kunnes se taas nousi. Jojoilua jojoilun perään. Tyttö oli epätoivoinen. Ei kukaan halua pullukkaa tyttöä, kun tarjolla on myös laihoja ja nättejä tyttöjä. Nyt kun tyttö miettii aikaa taaksepäin, hän voi huomata että oli kuitenkin ihan normaalipainoinen silloin. Siltikään hän ei voinut hyvin. Sisällä kaihersi kokoajan se, että kaikki muut on laihempia. Tytöllä oli ystäviä ja kavereita kenen kanssa olla. Vapaata elämää maailmalla. Siltikin oli paha olla. Tyttö ei sitä helpolla kenellekään näyttänyt. Mielessään vaan mureni lisää ja lisää.

Joka paikassa missä tyttö liikkui, hän mietti mitä muut ajattelee hänestä. Peilasi itseään jokaisesta kaupan ikkunasta ja mietti miten pukeutua että näyttäisi mahdollisimman laihalta. Tyttö mietti, missä asennossa voi istua, ettei makkarat tursu. Tyttö ei halunnut ällöttää muita. Tyttö kuvitteli, että ihmiset katsovat säälien; noin nuori ja noin lihava. Edelleen tyttö oli kuitenkin ihan normaalipainoinen.

Tyttö löysi miehen. Alusta alkaen kaikki oli hankalaa, mutta samalla täydellistä. Tämä oli sitä mistä tyttö oli aina haaveillut. Täydellinen mies ja suhde tarjolla ja senkin tyttö oli pilata itseluottamuksen puutteellaan. Tytön itseluottamuksen puute aiheutti paljon ongelmia suhteeseen. Pikkuhiljaa palikoita kuitenkin kasattiin ja niille löydettiin oikeita koloja. Tyttö halusi uskoa ja luottaa. Tyttö muutti pojan kanssa yhteen. Elämä hymyili. Tyttö ja poika söi ja joi. Kiloja alkoi kertyä huomaamatta. Tyttö sai lapsen. Kiloja tyttö sai myös.

Vauva-arki oli raskasta. Kiloja oli ylimääräisiä melkeinpä 30 ja vauva oli haastava. Tyttö keskittyi vauvaan ja unohti itsensä. Söi ja hoivasi vauvaa. Aina välillä alkoi tiukka laihdutuskuuri, kiloja tippui ja sitten ne kerättiin taas takaisin. Jojoilu siis jatkui. Tyttö oli jojoillut melkein puolet elämästään. Tyttö oli kärsinyt itseluottamuksen puutteesta melkein puolet elämästään. Tyttö oli hukassa.

Aikaa kului ja lapsi kasvoi. Tyttö söi karkkia, suklaata, sipsiä, keksiä, pullaa. Sitten tyttö teki päätöksen. Tyttö alkoi kuntoilemaan ja treenin jälkeen söi paketillisen keksejä. Tyttö saattoi olla koko päivän syömättä ja illalla söi senkin edestä. Tyttö kokeili kaikki dieetit ja saikin välillä painoa alas, jotta se voisi taas nousta. Elämä oli hankalaa ja kurjaa. Ei sitä toki muille näytetty ja kerrottu, mutta ehkä se näkyi kertomattakin. Läski mikä läski. Tyttö tsemppasi ja tyttö luovutti.

Pari vuotta sitten tyttö mietti, että on puolet elämäänsä laihduttanut. Joka päivä hän on ajatellut, että hän laihduttaa. Uskotellut itselleen, että syö hyvin ja tarpeeksi vähän. Peili kertoi ihan muuta, mutta tyttö uskoi että ei vaan pysty laihtua. Etsi selityksiä kilpirauhasesta ja huonosta aineenvaihdunnasta.

Eräänä päivänä tyttö päätti, että nyt se loppuu. Elämäntavat muuttuu. Tyttö alkoi etsiä tietoa. Hän alkoi tiputtaa kiloja ateriankorvike pirtelöillä. 500-600 kaloria päivässä melkein kolmen kuukauden ajan. Ja tippuihan se paino vihdoin. Siinä pussikeittokuurin aikana tyttö oppi syömään säännöllisesti ja vaikka joka paikasta tyttö luki, että sellaisen jälkeen kilot tulee takaisin niin tyttö päätti että hänelle ne ei enää tule takaisin. Säännöllisten ruokatottumusten oppiminen oli avain. Kuurin jälkeen tyttö jatkoi laihdutusta syömällä säännöllisesti, terveellisesti ja vähän. Tyttö laski kaloreita, 900-1200 kaloria päivässä. Tippuihan se paino edelleen. Tyttöä kehuttiin, ihailtiin ja kannustettiin. Tyttö oli onnellinen. Paino oli vihdoin taas normaalin rajoissa ja vaatteet näytti hyvältä. Kukaan vaan ei ehkä tiennyt ihan sitä todellisuutta, ja niitä keinoja millä tyttö painoa tiputti.

Yksi asia mitä tyttö ei tiennyt. Kun syö puolitoista vuotta todella vähän, keho tottuu siihen. Koko aineenvaihdunta meni sekaisin. Viikonlopun jälkeen paino nousi helposti parikin kiloa joita taas seuraava viikko tiputeltiin. Edelleen tyttö vertasi itseään muihin. Edelleen tyttö mietti jokaisen vastaantulijan kohdalla, että mitähän tuokin ajattelee. Niin nuori ja niin lihava.

Tänä päivänä tyttö on oppinut paljon. Tietää miten syödä oikein, miten laihduttaa oikein, miten liikkua oikein. Tyttö on 30 kiloa laihempi kuin pahimpina aikoina. Onko tytöllä nyt kaikki hyvin? Yhä edelleen hän miettii, mitä muut ajattelee. Ihan jokaisen kohdalla. Miettii missä asennossa istuu, ettei läskit näy ja muistaa vetää vatsaa sisään. Tyttö pukee mielellään löysät vaatteet, joilla peittää ne viimeiset makkarat. Tytön mies rakastaa tyttöä. Kehuu ja tekee selväksi että tyttö kelpaa sellaisena kuin on. Myös silloin kun tyttö oli iso, mies rakasti. Tyttö ei halua edes ajatella, missä ja millainen tyttö olisi ilman tätä miestä ja rakkautta.

Itseluottamuksen rakentaminen on niin iso ja vaikea prosessi. Paljon vaikeampi kuin laihdutus. Tyttö tekee sen asian kanssa todella paljon töitä. Tyttö on myös kehittynyt siinä. Silti, joka päivä tyttö huomaa miettivänsä isoa mahaansa, muiden katseita ja miettii mitä muut ajattelee. Jopa ystäviensä kanssa hän miettii mitä ne ajattelee. Hän kuvittelee, että jokainen näkee hänet lihavana. Joskus kun tyttö katsoo kuvia itsestään, hän näkee ihan hoikan tytön, mutta uskoo että kuvat vääristää. Tyttö vertaa itseään kaikkiin muihin, mutta samalla tekee paljon töitä, että hyväksyy itsensä. Ennen oli vain huonoja päiviä, nyt on jo hyviä ja huonoja.  Nyt tyttö uskaltaa jo sanoa ne asiat ääneen ja hyväksyy sen, että vielä on pitkä matka kuljettavana. Pitkän matkan tyttö on kulkenut, mutta edelleen siellä sisällä on palasia jotka etsii paikkaansa. Edelleen tytöllä on isoja itsetunto ongelmia, mutta enää ne ei hallitse jokaista tilannetta. Edessä on kuitenkin ihan varmasti se päivä, kun tyttö huomaa että jokainen päivä on hyvä päivä.

Itseluottamuksen puute on asia, mitä ei moni ymmärrä. Tai ei kukaan, jolla ei samoja ongelmia ole. Toki jokainen on joskus epävarma itsestään, mutta tämän tytön kohdalla voisi jo puhua sairaudesta. Sairaan iso itseluottamuksen puute. Elämää hallitseva ja rajoittava. Mutta tyttö meinaa päästä siitä yli, keinolla millä hyvänsä. Onneksi tytöllä on mies joka edelleen rakastaa.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Mitä muutos vaatii?

Tuleeko teille joskus olo että ei jaksa? Ei kiinnosta? Ei huvita? Kaikki vähän ärsyttää ja ei oikein itsekään tiedä syytä mistä johtuu? Mitä te teette silloin? Jäättekö murehtimaan ja vellomaan siinä olossa, urheiletteko vai masennutteko? Vai pohditteko kenties että mistä se olo tulee ja mikä sen aiheuttaa? Häpeättekö sitä ja peittelettekö? Ajatteletteko, että mullahan on oikeasti kaikki hyvin enkä mä saa valittaa? Jollain on kuitenkin asiat huonommin kun mulla. Vai annatteko koko maailman huomata sen, että nyt vit*&¤¤#%taa?

 Mä en ala sen enempää pohtia tätä nyt oman itseni kautta, vaan enemmänkin sillein yleisesti.

Miten sellaisesta pääsisi ehkä helpoiten yli? Mistä löytäisi sen motivaation ja hyvän olo taas? Miten osaisi ammentaa niitä työkaluja joiden avulla pääsisi näistä ajatuksista yli eikä tarvitsisi jäädä vellomaan moiseen? Tai mistä niitä työkaluja voisi saada?

2012
Meillä alkoi viime maanantaina sellainen 12 viikkoa kestävä online Hyvinvointivalmennus. Itse seuraan todella mielenkiinnolla siellä esiintyviä aiheita, keskusteluja ja tehtäviä. Osa on tuttuja juttuja, mutta huomaan että kertaus ei ole koskaan haitaksi. Sieltä on jo nyt ensimmäisen viikon aikana saanut paljon pohdittavaa ja mietittävää ja huomaan, että omat ajatukset on muuttunut hyvinkin paljon jos vaikkapa katson puoli vuotta taaksepäin. Silloin ehkä tuntui, että ei tästä mitään hyötyä ole pohtia että mikä mä olen, mitä mä haluaisin olla tai mitä en haluaisi olla. Mä olen mitä olen ja sillä siisti? For real, ei se näin mene! Olen ennenkin maininnut, että olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa henkisellä puolella. Mun mielestä mä olen kasvanut ihmisenä tosi paljon. Uskon, että tämä ei olisi tapahtunut jos en olisi näitä asioita joutunut miettimään ja kohtaamaan silmästä silmään niitä omia heikkouksia. Myöntämään ne heikkoudet itselleni. Jos tuntuu, että itsessä on kehitettävää se pitää uskaltaa myöntää. Ensimmäisenä se pitää uskaltaa myöntää itsellensä, mutta ei haittaa ollenkaan myöntää ne myös muille. Läheisiltä ja ystäviltä voi saada yllättävääkin apua ja tukea oman muutoksen kanssa, kun vaan on itselleen ja muille rehellinen.

Muutokset meissä ihmisissä ei tapahdu hetkessä. Ei päivässä, ei viikonlopussa eikä edes kuukaudessa.

Jos on valmis alkamaan kehittämään itseään, täytyy ymmärtää että se ei oikeasti ole mikään hetkessä tapahtuva juttu. Se vaatii aikaa. Periaatteessa on ihan sama haluaako kehittää itseään fyysisesti tai psyykkisesti, samalla tavalla ne kummatkin vaatii aikaa. Lihaksia ei kasvateta yhdessä yössä, läskiä ei polteta yhden jumppatunnin aikana eikä myöskään voida kehittyä henkisesti ihan vaan siten että päättää, että mä haluan kehittyä ja huomenna kaikki on toisin. Kaikki kehittyminen ja muuttuminen vaatii aikaa. Paljon aikaa. Jos sä sanot puolisollesi, että joo mä lupaan muuttaa sen ja sen asian, niin ei voida olettaa että huomenna kaikki on hyvin. Tai jos sun puoliso lupaa kehittää itseään jossakin asiassa, älä suutu jos huomenna se ei olekaan muuttunut. Muutokset vaatii työtä.

2013
Eniten ne vaatii työtä oman pään sisällä. Pitää olla valmis siihen ja uskoa että se on mahdollista. Tässä kirjoittaessa on oikeastaan aika jännä huomata, että tämä sama koskee tosiaan sekä henkistä ja ulkoista muutosta. Ei ole väliä kummassa haluaa kehittyä, kaikki se lähtee siitä että itse uskoo itseensä. Muutoksia lähdetään tekemään pienin askelin. Täytyy pystyä ymmärtämään että miksi muutos täytyy tehdä. Miettiä miten siinä etenisi parhaiten ja mitä tehdä silloin kun tuntuu että mikään ei onnistu? Mulle itselleni on ollut todella opettavaista aikaa viimeinen vuosi tai oikeastaan kaksi. Mutta viimeisen vuoden sisällä henkinen muutos on tapahtunut. Alkuun se oli siis ulkoista kehittymistä kun laihdutin ja kutistuin. Ei silloin tajunnut ajatella mitään muuta kuin kaloreita ja vaa'an lukua. Toki sekin, että vihdoin onnistuin oikeasti tiputtamaan ne ylimääräiset kilot, vaati muutosta myös henkisellä puolella.

Vielä silloin kun mulla oli ne kilot harteillani, mä mietin että sitten laihana mä olen muuttunut. Kun olin saanut kiloja pois, tajusin että edelleen mä olen se sama ihminen samoilla murheilla ja ajatusmalleilla kuin ennenkin. Ei se ulkoinen muutos tuonut mukanaan sisäistä kehittymistä, tai ainakin se olisi vaatinut sen että niitä asioita olisi pohtinut jos silloin kun pudotti painoa. Ei muutokset tapahdu itsestään, sen olen oppinut.

Kun itse olin projektini loppuvaiheilla, oli kaksi suuntaa joista valita. Harmittavan usein tuollainen pitkä laihdutusprojekti kaatuu siihen, että palaa takaisin vanhoihin tottumuksiin. Eli ei ole henkisesti valmis kuitenkaan.

2014
Mä koen, että mun pelastus oli se porukka ja tiimi mihin mä törmäsin juuri silloin kun mun piti valita oma suuntani. Toki silloin löysin myös fitskut ja niiden myötä koko sisäinen hyvinvointi ja sen tärkeyden ymmärtäminen räjähti mun käsiin. Mutta myös se porukka jonka sain elämääni niiden myötä on ollut isossa roolissa mun henkisessä kasvussa ja siinä, että mä en palannut masentuneena takaisin lähtöpisteeseen vaan jatkoin itseni kehittämistä henkisesti. Siitä, että mä pääsin osaksi sitä tiimiä olen ikuisesti kiitollinen eräälle norsuja rakastavalle enkelille. <3

Tosiaan tästä nyt tulikin pohdinta omasta matkastani, mutta toisaalta se on asia josta mä itse ainakin tiedän. Mä olen kulkenut sen matkan. Noita hyvinvointivalmennuksia järjestetään nyt kevään aikana uudestaankin ja suosittelen sitä kaikille sydämeni pohjasta. Jos kiinnostaa, niin kysy multa lisää. Kasvatat sitten lihaksia, laihdutat, lihotat, treenaat kisoihin tai mitä vaan niin muista se henkinenkin puoli. Se on kuitenkin se pohja mistä koko hyvä olo lähtee.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Joka kuukaudelle jotakin

Mä olen pohtinut tässä viime päivinä tätä tulevaa vuotta. Päätinkin tehdä itselleni jokaiselle kuukaudelle jonkun tavoitteen tai asian jonka haluan toteutuvan. Jotkut on isompia ja jotkut pienempiä juttuja, mutta jokainen yhtä tärkeä mulle. Ajattelin laittaa ne tänne blogiin esille, jotta tulee vähän painetta toteuttaa ne ja että nämä asiat pysyy itsellänikin mielessä.

Here we go!

Tammikuu: Säännöllisen ruokarytmin palauttaminen arkeen, eli 4-5 ateriaa joka päivä.

Helmikuu: Yksi puhdas leuanveto ilman apuja. (tätä olen treenannut jo pidemmän aikaa)

Maaliskuu: Lapset pääsee laivalle ensimmäisen kerran elämässään.

Huhtikuu: Kokeilen jotain uutta juttua, mistä olen pitkään haaveillut. Nämä on sellaisia pieniä haaveita, kuumailmapallolento, kuplajalkapallo, suppaus...

Toukokuu: Juoksen taas 10km.

Kesäkuu: Paino alle 60kg.

Heinäkuu: En häpeä omaa vartaloani.

Elokuu: Mulla on työpaikka ja säännölliset tulot.

Syyskuu: Paino alle 60kg edelleen. Italia.

Lokakuu: En masennu, vaikka kesä alkaa olla ohi.

Marraskuu: Pistoolikyykky tai käsilläseisonta.

Joulukuu: Kun katson taaksepäin, olen tyytyväinen kuluneeseen vuoteen.

Noni, tulihan jokaiselle kuukaudelle joku tavoite mitä kohti lähteä. Nyt tosiaan syöminen ja varsinkin säännöllisesti syöminen on vähän lipsunut, joten se kuntoon ihan ensimmäisenä. Helmikuussa kun täytän 30, mä haluan onnistua tossa  leuan vedossa. Olen sitä treenaillut syksystä asti enemmän ja vähemmän, mutta nyt on aika treenata sitä oikeasti enemmän. Maaliskuussa mennään lasten kanssa laivalle. Me luvattiin se jo niille, joten täytyy vielä luvata itsellenikin se. Huhtikuussa viimeistään täytyy olla joku noista testattu. Liian kauan vaan olen miettinyt ja haaveillut moisista jutuista. En ole nyt pitkään aikaan juossut, mutta harmittaa jos en pidä sitä juoksukuntoa yllä jonka jo olen saavuttanut. Joten toukokuussa mun täytyy jaksaa juosta 10km lenkki. Kesäkuu aloitetaan sitten kivoilla painolukemilla jotta heinäkuussa voin olla tyytyväinen itseeni. Elokuuhun mennessä mun on pakko pakko pakko olla jo töissä. Se on ihan viimeinen aikaraja. Syyskuussa tavoitteena lähteä Italiaan ja painon täytyy edelleen pysyä noissa mukavissa lukemissa. Lokakuussa ei masennuta, vaan odotetaan seuraavaa kesää ;) Marraskuuhun mennessä täytyy sujua joko pistoolikyykky tai käsilläseisonta. Ja kun joulukuussa mietin kulunutta vuotta ja tätä listaa, niin haluan olla tyytyväinen ja ylpeä kolmekymppinen.

Herättääkö nämä tavoitteet teissä jotain ajatuksia? Onko teillä omia tavoitteita, haaveita tai unelmia tälle vuodelle?

En halua sanoa, että mä aloitan taas laihduttamisen tai dieetin. Toki se sitä tavallaan on kun tavoitteena on painonpudotus, mutta teen sen kuitenkin hyvällä mielellä, rauhassa, ilman stressiä ja itseäni kuunnellen. En jätä syömättä, vaan syön puhtaasti ja terveellisesti. Liikun ja teen asioita joista tulee hyvä olo. Tänään alkaa myös sellainen hyvinvointi-online valmennus ja uskon että saan itse sieltä todella paljon eväitä tulevaan vuoteen, kun vaan keskityn pohtimaan omaa itseäni ja annan aikaa itselleni. Teen asioita jotka tuntuu hyvältä. Olen ihmisten kanssa, joiden seurassa on hyvä olo. Näen kavereita ja ystäviä useammin ja kokeilen uusia juttuja. Avaan ovet kokonaan ja olen avoin uusia juttuja kohtaan. En pelkää enkä epäröi. Uskon ja luotan itseeni.

Usein meidän jopa ihan lähipiirissäkin on ihmisiä jotka levittää ympärilleen negatiivista energiaa. Ne vie meiltä todella paljon sitä omaa iloa, kun pohdit että miksi se noin ja näin teki tai sanoi. Jollekin jopa mä voin olla se negatiivisen energian tuoja (tosin toivon että en ole), mutta ainakin pyrin siihen että en ole. Oltiin mun miehen kanssa viikonloppu kahdestaan Tallinnassa ja täytyy sanoa, että tollanen reissu ihan kahdestaan arjen keskellä puhdistaa ilmapiiriä aika paljon. On aikaa jutella ja keskittyä vaan meihin kahteen. Arjen keskellä sitä toista pitää helposti itsestäänselvyytenä ja sen takia onkin hyvä joskus pysähtyä ja ottaa yhteistä aikaa ilman koiria, lapsia, ystäviä ja arkea. Me ollaan itse vastuussa omasta hyvinvoinnistamme, mutta kyllä myös sen toisen hyvinvointi on vähän sunkin vastuulla. Tehdään siis asioita itsemme ja toistemme hyväksi. Sillä tavalla me voidaan hyvin <3

tiistai 6. tammikuuta 2015

Niin minä sinua vain.

Kuinka paljon voi rakastaa?  Mietin sitä usein. Rakkaus omia lapsia tai lasta kohtaan on jotain mitä ei voi sanoin kuvailla. Se on kipua ja kyyneliä. Se on sitä kun sä haluat tehdä kaikkesi, että niillä on hyvä olla. Se on myös huutoa ja suuttumista. Rakkaus on sitä, kun sä huudat vihaisena koska sä rakastat niin paljon. Se on voimattomuutta, epävarmuutta ja ahdistusta. Haluat tehdä, mutta et voi. Se on kuria, sääntöjä ja komentamista. Komennat, vaikka tekisi mieli vaan ottaa syliin. Rakkaus on epätoivoa. Yrität olla paras, mutta et voi. Rakkaus on puristava tunne rinnassa. Pelkoa että menetät. Se on ikävää joka muuttuu kyyneliksi. Ikävää, vaikka toinen on ihan lähellä. Se on tunne, mitä ei vaan pysty selittää. Se on enemmän kuin rakkautta.

Se on myös on ylpeyttä. Onnenkyyneliä. Isoja haleja, pikaisia suukkoja ja katse. Se katse, mikä tulee sillon kun näette. Ne silmät. Tuikkivat silmät joista näkee hymyn ja onnellisuuden. Rakkaus on heittäytymistä. Leluja, keksejä ja piirrettyjä. Se on sitä, kun haluat antaa parasta. Hemmotella ja pitää lähellä vaikka pitäisi komentaa. Rakkaus on sääntöjen ja rajojen unohtamista. Rakkaus on enemmän. Enemmän kuin mikään muu.  Se on hiekkaa lattialla, märät vaatteet rytyssä, tussia seinässä, uusi hajonnut lelu.

Sitä ei voi mitata millään, sitä on enemmän. Sitä ei voi mikään ottaa pois. Mikään ei ole parempaa. Mikään ei ole tärkeämpää.  Se ei voi vähentyä, mutta päivä päivältä se kasvaa. Mikään ei ole tarpeeksi rakkautta. 

Ehkä kaikki tietääkin, ehkä ei. Mulla on kaksi lasta. Yksi oma ja yksi..No, ei sillekään ole sanoja. Ei se ole lapsipuoli, ei varalapsi, ei miehen tytär. Se on paljon enemmän. Se on kuin oma. Ne kaksi on ne, joiden vuoksi mä tekisin mitä vaan. Mikään ei mene niiden edelle, mikään ei voi vähentää sitä rakkautta. Se on pelkoa, onnea, toivoa, uskoa, surua. Lapset on antanut mulle mahdollisuuden olla äiti. Ne on antanut mulle kaiken sen tunteiden määrän. Ne on antanut mulle ne itkut ja onnenkyyneleet. Pelon, huolen ja ilon ja ylpeyden. 

Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea sellanen rakkaus. Mun mielestä sitä ei voi sanoa liikaa. Se ei menetä merkitystä koskaan. Se ei kulu eikä sitä voi sanoa liian usein eikä se ole turhaa missään tilanteessa. Liian vähän sitä voi käyttää, mutta ei liikaa. Ei ole tilannetta, missä oma etu menisi oman lapsen edun edelle. Ei ole tilannetta, missä mikään menisi oman lapsen edelle. 

Ne on se mikä mut määrittelee. Ne on se, mistä mä nään oman itseni. Oman hyvyyteni ja oman heikkouteni. Ne paljastaa kaiken. Ne tekee mun elämästä elämän. 

Mun velvollisuus on tehdä niiden elämästä elämä, kunnes ne saa omia lapsia ja ymmärtää sen kaiken. 

Tää hymy, mikä tulee kun mä mietin niitä kahta tuolla nukkumassa. Tää on rakkautta <3