torstai 11. joulukuuta 2014

Kun epävarmuus iskee päin näköä.

Ainaki mulla on aikaa olla äiti!
Taas on mielessä pyörinyt jo pidemmän aikaa aihe, josta tekee mieli kirjoittaa. En tiedä onko tämä fiksua vai ei kirjoittaa tällaista, mutta kirjoitan silti.

Aihe: Työttömyys

Olen tosiaan ollut työttömänä nyt jo hyvän aikaa. Alkuun se oli ihan jees, sai olla lasten kanssa kesän kotona rauhassa. Päivät kului lasten kanssa touhutessa ja kotia siivotessa. Tuli syksy ja toisella muksulla alkoi koulu ja toinen jatkoi tarhassa osapäiväisenä. Kyllä, toki poika voisi olla kotonakin, mutta itse koen että päiväkoti on tuon ikäiselle lapselle hyvä paikka olla. Tästä asiasta voisi vääntää ja kääntää kovastikkin, mutta en lähde siihen. Yksi syy, että poika jatkoi päiväkodissa, vaikka itse olen työtön oli se, että koko ajan olen uskonut että kyllä mä pian saan töitä ja sitten olisi joka tapauksessa aloitettava päivähoito. Niin tai näin, tilanne on mikä on.


Kerrotaanpa millaista on olla työtön. Se on tylsää, ahdistavaa, häpeällistä, turhauttavaa ja on ihan liikaa aikaa miettiä ja pohtia asioita. Onneksi kuitenkin sain itselleni osa-aikatyön ja ne päivät kun on töitä, onkin helpottanut omaa oloa ja on ollut siistii huomata että oon edelleen hyvä jossain. Silti on edelleen myös aivan liikaa niitä päiviä kun ei ole töitä. Aamulla vien pojan hoitoon, menen salille, tulen kotiin, istun koneella etsien työpaikkoja ja lähetän hakemuksia. Joka sekuntti vahdin puhelinta kuin haukka jos se sattuisi soimaan ja saisin töitä. Hiljaista on. Ahdistus kasvaa, itkettää oma tilanne.  Kun en muutakaan voi niin siivoan, teen ruokaa, pyykkään, katson telkkaa.. Mikäs sen mukavampaa?

Voin kertoa, että kyllä olisin oikein mielelläni töissä. Mietin jo, että menisin vaikka ilmaiseksi johonkin töihin. Kohta teen sen ihan aikuisten oikeasti. Menen vaan johonkin ja pyydän, että ottaa mut ilmaiseksi tekemään edes jotain työtä. Kai ilmainen työvoima sentään jollekin kelpaa?

Oman itseni arvostus on murentunut kokonaan. Miksi en kelpaa mihinkään työntekijäksi? Mitä on kaikissa niissä palkatuissa parempaa kuin minussa? Voitte kuvitella, kuinka ahdistava olo alkaa olla. En voi olla miettimättä, että onko vika vaan mun ulkonäössä. Oonko mä edelleen se liian ruma ja lihava jota ei haluta oman firman ensivaikutelman antajaksi. Mutta en mä ole, enhän?

Ja joo, varmasti saisin töitä vaikka siivoojana. (Yhtään heitä väheksymättä, tiedän että niitäkin tarvitaan ja ilman siivoojia olisimme pulassa.) Kuitenkin olen vielä yrittänyt saada edes jotain itseäni kiinnostavaa työtä. Siitä huolimatta, että en ihan mitä tahansa työtä haluaisi, niin olen todella laajalla skaalalla hakemuksia lähettänyt moniin paikkoihin. Asiakaspalvelua. sitä mä haluan tehdä. Olla ihmisten kanssa, saada muille tuotettua hyvän mielen ja hyvän päivän. Hymyillä ja auttaa. Olla se henkilö, joka muistetaan sanoilla "siellä oli tosi ystävällinen ja reipas asiakaspalvelija".

Onko sitten kovinkin väärin tässä marista asiasta? Mietin sitä pitkään, että viitsinkö avautua edes tästä. Hävettää tämäkin, kertoa kaikille millaista tämä elämä täällä on. Kuitenkin koen, että mä olen tosissani koittanut saada töitä. Lähettänyt hakemuksia ja soitellut perään. En vain tiedä mistä kenkä puristaa. Hakijoita on joo todella paljon nykyään, taso on kova ja varmasti on paperilla pätevämpiä kuin minä. Mutta kyllä mäkin oppisin, kehittyisin ja varmasti näyttäisin, että olen sen paikan arvoinen vaikka en paperilla hienoja koulutuksia pystykään todistamaan.
Työttömänä on myös aikaa käydä meikkimallina
ja samalla toivoa että työasiat ei tulisi puheeksi.
Kun on työtön niin alkaa häpeämään itseään. Ei kehtaa kertoa ihmisille, että "moi mä oon Kata ja mä oon työtön." Aihetta kiertelee ja kaartelee ja oppii hyvin välttämään tilanteet joissa sen joutuisi myöntämään. En kehtaa päivällä liikkua juurikaan missään julkisilla paikoilla, koska pelkään että mut leimataan luuseriksi tai lusmuilijaksi. En mä halua olla sellainen. Mä haluaisin nyt jo kolmen kympin kynnyksellä luoda oikeasti uraa. Olla töissä käyvä, kotiin rahaa tuova perheen äiti. En se joka elää tuilla ja miehen tuloilla. En todellakaan.

Kaikki nämä ajatukset hajottaa mua itseäni sisältä päin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Ei sitä ehkä monikaan ymmärrä, miltä tuntuu olla yksin täällä kotona tietäen että kaikki muut on töissä tai koulussa. Muut tekee töitä sen eteen, että saa ruokaa pöytään. Mä vaan olen kotona ja epätoivoisena selaan mollia ja monsteria ja piirrän haavekuvia unelmatyöpaikasta. Eikä ne mun haavekuvat ole todellakaan mitään suuria pilvilinnoja. Kuntokeskuksen vastaanottoon, urheiluliikkeeseen tai muuta vastaavaa.. Sellainen työ olisi mulle tällä hetkellä unelmien täyttymys.

Missä vaan mä liikun niin katsoin ihmisiä jotka tekee töitä. Kateellisena. Niillä on työpaikka ja ne saa palkkaa. Toivon myös että ne nauttii työstänsä. Itse kun olin pitkään päiväkodissa, alkoi jo tuntua että se on aivan liikaa mulle. Naisvaltainen ala ja todella piippuun vedettyjä työntekijöitä ja lyhyitä määräaikaisia työsuhteita. Se alkoi näkyä myös vapaa-aikana. Stressasin seuraavaa päivää jo valmiiksi. Silloin mietin, että se ala ei ole mua varten. Halusin päästä irti siitä ja kun taas yksi määräaikaisuus loppui niin sanoinkin työkkärissä, että nyt haluan työn joka on mun juttu. Josta nautin ja joka tarjoaa mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa. Ja joka on pysyvä. Jatkuva.



Onneksi nää ei vielä joudu pohtia aikuisten ongelmia <3
Työkkärissä ammatinvalintapsykologi kehoitti ottamaan aikaa ja etsimään sitä omaa tietä. Sitä on nyt tehty vähän liiankin kauan. Se tie jota haluaisin kulkea kyllä on löytynyt, mutta hyvin vaikea saavuttaa.
Ehkä on vaan aika todellakin laskea rimaa ja hakea niitäkin paikkoja jotka ei kiinnosta. Ehkä täytyy vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja hyväksyä se, että kaikkea ei saa mitä haluaa. Ehkä on aika kasvaa aikuiseksi ja tyytyä siihen mitä on, eikä haaveilla paremmasta. Ehkä mun täytyy vaan myöntää, että mä en ole niin hyvä kuin kuvittelen. Ehkä mä lähetän niitä hakemuksia myös niihin paikkoihin mitkä ei iske. Ehkä on vaan pakko hyväksyä tosiasiat.



Moni mua koittaa auttaa ja neuvoa, tee niin tai näin. Kokeile sitä ja tätä. Mutta voin kertoa, että aika paljon oon kokeillut. Olen kävellyt sisään liikkeeseen ja kysynyt onko töitä ja olen soitellut eri paikkoihin. Ikävä kyllä se ei nykypäivänä tunnu toimivan. "Esimies ei oo nyt paikalla, mutta voithan sä laittaa avoimen hakemuksen tai jotain.."


Tätä täytyisi silti koittaa muistaa noudattaa.
En tiedä, kuulostaako mun jutut tosi sekavilta ja epätoivoisilta.. Sellanen olo mulla on, mutta samalla en tiedä enää mitä tehdä. CV ja hakemus on kyllä viilattu kuntoon ja omasta mielestäni mä oon aika hyvä tyyppi noin niinku yleisesti. Kunpa joku muukin huomaisi sen potentiaalin mikä mussa on.

6 kommenttia:

  1. Voi Kata pieni <3
    Kyllä sulle vielä se SUN duuni löytyy :)
    Itse haluan vaihtaa pois nykyisestä he*#@tin luolasta, joten pystyn hyvinkin ymmärtämään sun tunteet, sillä itsekkin aktiivisena työnhakijana mietin tismalleen samoja kuin sinä. Mikä minussa on vikana kun en kelpaa???
    Me molemmat vielä löydetään se työ, jossa viihdytään ja jossa meitä arvostetaan. Ja hei! On äitiyskin työtä :*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana sinä <3 pää pystyyn vaan taas ja kohtia uusia haasteita. Ei tässä muu auta. Pakko uskoa, että se oikea reitti on vielä edessäpäin ja siellä odottaa uudet haasteet ;)

      Poista
  2. Toivotaan, että se sun oma juttu löytyy vielä! Uskon, ettei ole helppoa olla kaiket päivät kotona (vaikka alkuun se saattaakin kuulostaa ihan houkuttelevalta ajatukselta). Tsemppiä kovasti työnhakuun!
    Ps. Mites muuten ootko käyny vielä uudessa Inbody mittauksessa vai menetkö vasta ens vuoden puolella? :) Kävin ite tällä viikolla ja blogissa löytyy uusimmat tulokset. :)
    http://pudotus.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, toivotaan että alkais palaset loksahtelee paikoilleen (: en ole vielä käyny uudessa inbodyssa, odottelen hyvää tarjousta niin meen heti :P sulla ainakin kannustavia tuloksia!!

      Poista
  3. Ensikertalainen (?) kai täällä nyt. Mulle tuli mieleen, että ehkä aloittamalla jostain vähän vaatimattomammasta duunista sitä vois taas päästä johonkin mieluisampaan? Itse oon nykyisen työpaikkani aikanaan mennyt puolet pienemmällä palkalla ja siellä sitten sitä sun tätä tehnyt ja lopulta löytänyt tämänhetkisen duunin, toki mieli taas haikailee muualle. Muistan kun sitä ennen olin myös työttömänä hetken, niin aika nopeasti sitä ikäänkuin turtuu siihen meininkiin ja nousee tietynlainen ahdistus. Paljon tsemppiä sulle työnhakuun!

    Iiris

    http://aitikuosiin.blogspot.fi <-yks blogi taas muiden joukossa:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, täytyy käydä tsekkaa sun blogi (:

      Poista

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: