sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Jos mä oon oikee

Mun mielestä on ihanaa auttaa ihmisiä. Ihanaa jos saan omilla teoillani tai sanoillani jollekin hyvän mielen. En voisi kuvitella elämää yksin. Tuntuu että se, että voi olla muiden avuksi on mun tehtävä. Se fiilis, minkä saa kun toinen kiittää jostain mikä on mulle ehkä ihan pieni juttu, mutta sille toiselle se voi olla isokin juttu.

Olen itse aika huono sanomaan toisille, että olipa kiva kun teit näin tai sanoit noin. Kyllä mä tottakai kiitän avusta, mutta joskus voisi olla enemmänkin sanottavaa. Koen, että voisin paljon enemmän ja useammin kertoa ja näyttää muille että olen kiitollinen avusta, kauniista sanoista tai vaikka hymystä.

Jostain syystä viime aikoina olen tuntenut oloni tosi yksinäiseksi. Mulla on hyvin vähän (lue ei oikeastaan yhtään) sellaisia kavereita tai ystäviä joille soittelisin muuten vaan. Tai joiden luokse lähtisin ekstemporee kahville. En mä tosin juo edes kahvia, mutta pointti ymmärretty? Silloin kun tällänen hetki tapahtuu, niin fiilistelen sitä ihan täysillä. Olen haaveillut aina sellaisesta elämästä, että meillä kävisi paljon vieraita. Rakastan sitä kutinaa mahan pohjassa, mikä tulee kun ovikello soi vaikka en odota ketään. Harvoin niin käy, mutta aina se tuntuu hyvältä. Joku tarvitsee tai ajattelee mua. Tai mun perhettä. Silti sellainen kunnon vanhanaikainen kylämeininki olisi ihan loistavaa. Kipaistaan naapuriin kahville tai käydään lounaalla. Tai tavataan ihan muuten vaan kuulumisia vaihdellen. Tiedän että sellaistakin on, mutta mulla ei ole koskaan oikeastaan ollut sellaista elämää.

Kuitenkin tiedostan ja ymmärrän, että on mulla ihmisiä ympärillä, mutta jostain syystä ei vaan ole sellaista yhtä tiettyä jolle soittaa automaattisesti kun jotain kivaa tai kurjaa tapahtuu. Täytyy nyt siis epäselvyyksien välttämiseksi todeta, että tottakai soitan Jarille aina ensimmäisenä, mutta joskus kaipaa ehkä vaikka naisnäkökulmaa johonkin asiaan. Jos tiedätte mitä tarkoitan? Enkä tarkoita että en voisi soittaa vaikka sulle tai sulle, mutta tarkoitan että se ei olisi mulle luontevaa. Mä en soita, eikä mulle soiteta. Paitsi jos on oikeasti asiaa.

Nyt kuitenkin on ollut tosi kiva viikonloppu ja ollaan tavattu paljon kavereita. Huomaan, että saan tällaisesta ihan uutta energiaa. Mä olen sittenkin olemassa.

Aina kun kuulen tämän alla olevan biisin, mulla menee kylmiä väreitä.



Se että mä haluan auttaa ihmisiä ja haluan työn jossa olen ihmisten kanssa tekemisissä ja jossa mulla olisi työkavereita, johtuu luultavasti just tästä. Haluan tuntea olevani elossa, hyödyllinen ja arvokas. Kun vietän todella paljon aikaa yksin ja lasten kanssa, oma arvostus katoaa helposti. Tulee sellainen olo, että mun täytyy hymyillä muille ja sanoa että sulla on kauniit kengät jotta saan hymyn takaisin.

Nyt joulun lähestyessä huomaan, että haluaisin vaan ostaa lisää ja lisää lahjoja kaikille. Haluan nähdä sen ilon ja hymyn toisen naamalla jonka mä olen saanut aikaiseksi. Antamisen ja auttamisen ilo on niin parhautta. Tässä kun mietin, niin olen tosiaan tämän viikonlopun aikana nähnyt enemmän kavereita kuin pitkään aikaan. Tosi monta kiitollisuuden hetkeä ollut. On ihanaa kun on ihmisiä ympärillä. Sekin riittää, kun vaan tietää että siellä ne jossakin on vaikkei niitä näe. Ja vaikka en niiden kanssa soittelekaan.

Pitäkää ihmiset kiinni toisistanne, kertokaa kuinka tärkeä se toinen on ja jakakaa hymyjä. Koitetaan ainakin olla joka päivä vähän parempia meitä. Mulla on siinä paljon parannettavaa, mutta ainakin yritän.

Nyt mä haluan saunaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: