maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulupöhöavautuminenko?

Hei kaverit, nyt on aika karistaa noi joulupöhöt ja suunnata takas salille.. Aika remapata taas niitä elämäntapoja ja sulattaa äkkiä ne kertyneet kilot. HAH, ei vaan.. Tää ei tule olemaan mikään "nyt alkaa taas laihdutus, tsemppaus ja kuri"-avautuminen..

Vaan tuli olo, että nyt on mun aika aloittaa kaikki ihan puhtaalta pöydältä. Tämä tulee koskemaan aika montaakin osa-aluetta mun elämässä. Oman elämäni inventaario tms siis on ilmeisesti käynnissä. Haluan saada täydellisen (tai mahdollisimman täydellisen) balanssin mun elämään. Olen huomannut, että varsinkin nyt loppu vuosi on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Luultavasti joku muukin on sen huomannut..

On hyviä päiviä, huonoja päiviä, tosi huonoja päiviä. Ihan liikaa niitä huonoja päiviä. Tiedostan todella hyvin, että kaikki nämä juontaa juurensa tähän epävarmuuteen ja jatkuvaan haahuiluun. Ei ole ollut mitään punaista lankaa mitä seurata. Ei mitään säännölllistä, turvallista ja tuttua. Jokainen päivä on alkanut sillä, että murehdin omaa työttömyyttäni. Ei sillä tavalla voi alkaa päivä hyvin. Jo sängyssä heti kun herään, mietin että normaali ihminen lähtisi nyt töihin. Mä käännän kylkeä ja yritän nukahtaa uudestaan ja unohtaa oman tilanteeni. Kuitenkin sängystäkin pitää nousta, koska enää en osaa nukkua myöhään. Unen tarve tulee kyllä täytettyä yöllä ja aamun sängyssä makoilu on vaan pakollista täytettä päiviini ja todellisuuden pakoilua.

Mulla on ollut tosi kivoja juttuja tässä pitkin syksyä meneillään ja ne onkin pitänyt mut edes jotenkuten järjissäni. Fitlinet ja kaikki se mitä ne on tuonut mun elämään, osa-aika työ joka hipoo edes silleen viiltävän läheltä sitä mitä mä oikeastikin haluaisin tehdä ja lisäksi yksi asuntojuttu josta olen pitänyt huolta silloin tällöin. Ilman näitä mulla ei olisi mitään. Noi on tuonut edes vähän täytettä päiviin ja pitänyt mua kiinni arjessa edes jollakin tasolla. Kuitenkin tänäänkin huomasin siinä sängyssä makoillessa, että saman tien kun mies lähtee töihin niin mun otsalle hiipii se iso L.

Nyt päätinkin, että pyyhin sen pois mun otsalta. Mä olen kuitenkin päässyt monessa asiassa eteenpäin ja tämä työtön aikakausi mun elämässä on ehkä ihan tarkoitettua. On kiva kun toinen lapsi on saanut viettää aikaa kotona niiden 9 tunnin hoitopäivien sijasta. On ehkä ollut ihan kohdallaan, että olen ollut päivisin kotona kun tytön koulutie on alkanut. Monet voi vaan haaveilla siitä, että saisi olla kotona. Mä voin vaan haaveilla siitä, että saisi käydä töissä. Mutta tosiasiassa mun on pakko uskaltaa myöntää että on tästä ollut hyötyäkin.

Tästä päivästä eteenpäin mä siivoan elämääni. Alan keskittymään hyvinvointiin, hyvään oloon ja positiivisuuteen. Alan uskoa ja luottaa siihen, että mulla on edessä vielä joku juttu joka pyyhkii kaiken tämän alleen. Jotain kivaa ja uutta on mua odottamassa. En tiedä vielä mitä se on, mutta jos vaan ryven tässä työttömyyden surussa, ne jutut menee helposti ohi. Avaan silmät ja keskityn parhaani mukaan niihin positiivisiin asioihin.

Hyvä esimerkki mun turhautumisesta oli tänään kun pojan kanssa oltiin lähdössä ulos. Mun mieli huusi että ollaan sisällä, sun pitää etsiä töitä ja ulkona on kylmä ja vaikka mitä. Mua ärsytti. Ei löytynyt hyviä hanskoja pojalle ja sen härväys kiukutti mua. Kun mentiin ulos, edelleen mä olin kiukkuisella tuulella. Sitten tajusin, että tämä ei ole todellakaan sen vika. Mun  olo ei parane sillä että vellon siinä itsesäälissä, eikä varmaan pojallakaan ole kivaa. Mä katsoin pojan riemua ja iloa joka loisti sen kasvoilla. Imin sitä itseeni, päätin että nyt mä hymyilen. Mä heittäydyn ja nautin vaan siitä hetkestä. Laskettiin pulkalla yhdessä ja ihmeteltiin kylmää ilmaa. Tajusin taas, että olen todella epäreilu ja itsekäs. Olen ollut sitä liikaa viime aikoina.

Jos mulla ei ole töitä, niin sitten mulla ei ole töitä. Mulla on silti lapset, mies, koirat, koti ja kaverit. Ne jos mikä on tärkeintä. Pakko vaan nyt alkaa unohtaa se työttömyydessä vellominen ja keskittyä näihin hyviin asioihin mitä mulla on. Omasta mielestäni mä olen kasvanut ihmisenä paljon ja päässyt eroon siitä "hitto ku sataa, hitto ku toi maito kaatu, hitto ku on kylmä"- ajattelusta ja valittamisesta eroon. Mutta en ole päässyt eroon siitä häpeästä jota kokoajan tunnen. Mut hemmetti sentään, en mä ole ainoa työtön! Enhän? Kyllä joku vielä joskus jossakin huomaa mun potentiaalin tai jos ei huomaa niin sit mä keksin itse jotain. Ei mun auta joka aamu pilata omaa (ja muiden) päivää sillä, että vellon siinä itsesäälissä.

Nyt onkin aika relata. Aika uskoa siihen että jotain hyvää tapahtuu vielä mulle. Uskoa, että vielä joku päivä mulla on työ josta nautin ja että mäkin tuon leipää meidän pöytään. Tiputan sen hemmetin häpeän viitan mun harteilta ja keskityn niihin positiivisiin juttuihin mitä mulla on. Niitä on paljon, mä en vaan näe niitä tämän viitan alta. Tästä lähtien kun joku kysyy mun työtilanteesta, en vajoa sinne häpeän verhon taakse vaan kerron rehellisesti mikä on tilanne. En vähättele, en paisuttele enkä välttele. Tähän asti aina kaikki tilanteet kun tapaan ihmisiä joita en ole nähnyt hetkeen, ahdistaa ihan liikaa. Tiedän että kohta pamahtaa se sama kysymys ilmoille.. "miten sun työt".. Mä romahdan sisältä, hajoan palasiksi. Hävettää taas kerran kertoa, että ei mulla ole edelleenkään töitä. Nytkin alkaa ahdistaa koko tämä kirjoittaminen.

EI ENÄÄ! Nyt mä pyrin suuntaamaan mun ajatuksen vaan siihen hyvään mitä mulla on. Jos ärsyttää tai kiukuttaa, niin hiljaa yritän vain liukua siitä yli. En voi antaa sen hallita mun jokaista päivää. Ei ole reilua antaa mun perheen kärsiä siitä. En voi vaatia niitä ymmärtämään mun jokapäiväistä kiukuttelua. Ei ne ole ansainnu sitä.

Enkä mä ole ansainnut tätä häpeää.

Meidän kaikkien hyvä olo ja hyvinvointi lähtee ihan ensimmäisenä sisäisestä hyvinvoinnista. On ihan sama onko lihava tai laiha, timmi tai timmitön. Mutta jos sulla ei ole sisältä hyvä olla niin ei sillä ulkomuodollakaan ole mitään merkitystä. Nyt on mun aika keskittyä siihen sisäiseen hyvään oloon. Hetkeksi unohdan kilot, laihduttamisen ja itseni piiskaamisen. Keskityn kuuntelemaan itseäni ja voimaan hyvin sisältä päin.

Se ei tarkoita, että mätän suklaata kaksin käsin napaani. Siitä ei tule hyvä olo.
Se ei tarkoita pitsaa ja kebabia.
Siitäkään ei tule hyvä olo.
Se ei tarkoita jatkuvaa napostelua eikä pelkkää sohvalla makaamista.

Vaikka voisi kuvitella, että noi edellä mainitut asiat on niitä jotka tekee hyvän olon niin ei se kyllä näin ole. Hetkellisesti ehkä, mutta aika pian tulee morkkis ja vatsa kipeäksi. Väsyttää ja kiukuttaa oma saamattomuus. Hyvä olo tulee siitä kun syön puhtaasti ja säännöllisesti. Mietin ja kuuntelen mikä tekee mulle hyvää. Salaatit, munakkaat, smoothiet, pannarit, hedelmät, kasvikset, marjat, pähkinät...Kaikki noi on mun hyvän olon salaisuus. Lisäksi liikkuminen. Kävely, sali, pumppi, pulkkamäki.. Mikä vaan aktiivinen touhuaminen on aina tuonut paremman mielen kuin se sohvalla makaaminen.

Mutta myös se, että voin mennä sinne sohvan nurkkaan hyvällä mielellä jos tiedän että sitä mä tarvitsen. En anna itseni kokea morkkista siitä, että lepään ja otan rennosti. Se tarkoittaa myös lepoa mun aivoille ja ajatuksille. Lepoa siitä suorittamisesta ja jatkuvasta työn hakemisen miettimistä.  Meinaan opetella tuntemaan itseni ihan eritavalla kuin tähän asti. Siinä on mun uuden vuoden lupaus.

Ja sen lisäksi meinaan oppia vetämään leukoja. Edes sen yhden.




Tähän valmennukseen mä meinaan myös osallistua, osallistu säkin?

maanantai 22. joulukuuta 2014

Se on positiivinen!!!

Hei nyt voidaan kaikki yhdessä itkeä ja valittaa kun ei tulekaan valkoinen joulu. Jooko? Vai mistä maristais ja valitettais? 

Siitä että satoi lunta? 
Tai että se on ihan loskaa?
Vai siitä että ulkona on liian kylmä? 
Tai kaupassa liikaa ihmisiä? 
Hirvee jono oli kun kävin ostamassa purkkaa. 
Vai törttöileekö kaikki muut liikenteessä? 
Etkö löytäny parkkipaikkaa? 
Oliko just se juusto loppu mitä olit hakemassa? 
Vai maksaako kaikki liikaa? 
Ruoka on kallista ja lahjoihin menee liikaa rahaa? 
Vai mitä jos yhdessä ärähdettäis siitä että ostetaan liikaa lahjoja ja joulusta on tullut kulutusjuhlaa? 
Eiku valitetaankin siitä että joku ei halua viettää joulua ollenkaan. 
Tai mitä kun se yksi meinaa juoda viiniä joulupöydässä lasten nähden? 
Entäs se nipo joka vaatii että kaikki lapset ansaitsee raittiit vanhemmat? 
Tai se paha paha äiti joka käy lapsen kanssa alkossa? 
Ja mites ne kaikki valehtelvat äitit ja isit jotka huijaa lapsia ja väittää että joulupukki on olemassa? 
Tai ne jotka paljastaa että ei joulupukkia ole olemassa? 

Ahdistaako teitä lukea noi edellä mainitut jutut? Mua ainakin, tosi paljon. Tulee kiukkunen olo ihan vaan sillä että lukee tollasia marisevia juttuja. Niitä saa lukea paljonkin jos yhtään seuraa Facebookia tai instaa. Eiku ei, instassa ei valiteta. Siellä kaikki on ah niin ihanaa ja idyllistä. Valitetaanko siitäkin vähän? 

Tuntuu että ihmisiä ärsyttää nykyään kaikki.  Mikään ei ole hyvä, oli se noin tai näin päin niin vähän täytyy saada valittaa. Sitä kai minäkin nyt teen, mutta tuli vaan olo että täytyy oksentaa nämä kaikki helvetin kurjat asiat ulos. Saada teillekin se ärsytys pintaan. Vai olikohan mun tarkoitus kuitenkin herättää teidät tajuamaan. Kolahtaako omaan nilkkaan? Mulla saattaa kolahtaa, mutta pakko sanoa että ei pahasti. Mä en jaksa vatvoa ja valittaa asioista joille ei mitään voi. Jos asialle voi tehdä jotain, niin tee ja jos ei voi niin get over it. Käännä se sen mieli positiivisempaan. Mulla ainaki auttaa hyvin monessa tilanteessa se, että muistan kuinka paljon huonommin asiat voisi olla. Ei se aina auta, mutta usein kyllä. Tai aina kun muistaa ajatella asiaa vähä laajakatseisemmin. 

Monet kritisoi sitä, että blogeissa ja instassa ym pidetään kauheaa kulissia yllä. Kaikki on niin kivaa ja siistiä ja ah ihanaa. Entä jos kaikki ei vaan halua ja jaksa valittaa kaikesta vaan jättää mielummin sen kivan asian muistoksi. Kyllä mä itse mielummin luen mun vanhoja kirjoituksia joissa huokuu positiivisuus eikä negatiivisuus. Tai katson kuvia joista tulee mieleen joku ihana muisto. Vaikka just ennen tai jälkeen kuvan oton olisikin tullut tylsiä uutisia tai kahvikuppi olisi kaatunut, niin silti mä mielummin muistelen sitä kivaa hetkeä joka oli kuvanotto hetkellä. Ei mulla ole tarvetta siloitella mielikuvaa mun elämästä, mutta ei myöskään jakaa niitä kaikkia negatiivisiä ajatuksia ja tilanteita. Kuka niistä kostuu? Joku ehkä joo toki, mutta kuitenkin koen että kivoja asioita on kivampi lukea kuin valitusta ja negistelyä.

Jokainen toki taplaa tyylillään, mutta joskus tekisi mieli vähän läppästä poskelle yhtä ja toistakin. Jos päivästä toiseen sua vituttaa paljon tai vähän. Jos kaikki asiat ärsyttää enemmän tai vähemmän, niin kannattaisko katsoa peiliin? Omalla asenteella on todella iso merkitys siihen, että miten sä koet minkäkin asian. Itse olen kulkenut pitkän tien itseäni tutkien ja opiskellen. Olen pohtinut, itkenyt, nauranut ja miettinyt. Tajunnut, että itse mä olen vastuussa omasta hyvästä olostani. En voi syyttää jokaisessa ärsyttävässä ja kiukuttavassa tilanteessa miestä, lapsia, naapuria, kaupan kassaa, bussikuskia, pyöräilijää, koiraa, kissaa, opettajaa, työkaveria, takana ajavaa autoa.. Ymmärrättekö pointin? Jos jokainen miettii edes kerran päivässä, että haluanko mä hymyillä vai murjottaa, valittaa vai kiittää, niin väitän että aika monella meistä voisi olla vähän kivampi päivä takana. Ja edessä.

Sovitaanko kaikki yhdessä, että ensi vuonna joka päivä käännät edes yhden negatiivisen asian mielessäsi positiiviseksi. Jätät edes yhden marinan kirjoittamatta tai sanomatta. Hymyilet, kiität ja kummarrat vaikka peilille.  Aloita itsestäsi ja jatka muihin ihmisiin. En todellakaan ole mitenkään uskonnollinen, mutta asia mitä mä pyrin pitämään mielessä on tämä: Tee muille niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän. Siihen yhteen paksuun kirjaan toi lause taitaa liittyä, mutta ihan kaikki me voitaisiin ottaa siitä opiksi. 

Ps. Anteeksi toi otsikko :)

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Jos mä oon oikee

Mun mielestä on ihanaa auttaa ihmisiä. Ihanaa jos saan omilla teoillani tai sanoillani jollekin hyvän mielen. En voisi kuvitella elämää yksin. Tuntuu että se, että voi olla muiden avuksi on mun tehtävä. Se fiilis, minkä saa kun toinen kiittää jostain mikä on mulle ehkä ihan pieni juttu, mutta sille toiselle se voi olla isokin juttu.

Olen itse aika huono sanomaan toisille, että olipa kiva kun teit näin tai sanoit noin. Kyllä mä tottakai kiitän avusta, mutta joskus voisi olla enemmänkin sanottavaa. Koen, että voisin paljon enemmän ja useammin kertoa ja näyttää muille että olen kiitollinen avusta, kauniista sanoista tai vaikka hymystä.

Jostain syystä viime aikoina olen tuntenut oloni tosi yksinäiseksi. Mulla on hyvin vähän (lue ei oikeastaan yhtään) sellaisia kavereita tai ystäviä joille soittelisin muuten vaan. Tai joiden luokse lähtisin ekstemporee kahville. En mä tosin juo edes kahvia, mutta pointti ymmärretty? Silloin kun tällänen hetki tapahtuu, niin fiilistelen sitä ihan täysillä. Olen haaveillut aina sellaisesta elämästä, että meillä kävisi paljon vieraita. Rakastan sitä kutinaa mahan pohjassa, mikä tulee kun ovikello soi vaikka en odota ketään. Harvoin niin käy, mutta aina se tuntuu hyvältä. Joku tarvitsee tai ajattelee mua. Tai mun perhettä. Silti sellainen kunnon vanhanaikainen kylämeininki olisi ihan loistavaa. Kipaistaan naapuriin kahville tai käydään lounaalla. Tai tavataan ihan muuten vaan kuulumisia vaihdellen. Tiedän että sellaistakin on, mutta mulla ei ole koskaan oikeastaan ollut sellaista elämää.

Kuitenkin tiedostan ja ymmärrän, että on mulla ihmisiä ympärillä, mutta jostain syystä ei vaan ole sellaista yhtä tiettyä jolle soittaa automaattisesti kun jotain kivaa tai kurjaa tapahtuu. Täytyy nyt siis epäselvyyksien välttämiseksi todeta, että tottakai soitan Jarille aina ensimmäisenä, mutta joskus kaipaa ehkä vaikka naisnäkökulmaa johonkin asiaan. Jos tiedätte mitä tarkoitan? Enkä tarkoita että en voisi soittaa vaikka sulle tai sulle, mutta tarkoitan että se ei olisi mulle luontevaa. Mä en soita, eikä mulle soiteta. Paitsi jos on oikeasti asiaa.

Nyt kuitenkin on ollut tosi kiva viikonloppu ja ollaan tavattu paljon kavereita. Huomaan, että saan tällaisesta ihan uutta energiaa. Mä olen sittenkin olemassa.

Aina kun kuulen tämän alla olevan biisin, mulla menee kylmiä väreitä.



Se että mä haluan auttaa ihmisiä ja haluan työn jossa olen ihmisten kanssa tekemisissä ja jossa mulla olisi työkavereita, johtuu luultavasti just tästä. Haluan tuntea olevani elossa, hyödyllinen ja arvokas. Kun vietän todella paljon aikaa yksin ja lasten kanssa, oma arvostus katoaa helposti. Tulee sellainen olo, että mun täytyy hymyillä muille ja sanoa että sulla on kauniit kengät jotta saan hymyn takaisin.

Nyt joulun lähestyessä huomaan, että haluaisin vaan ostaa lisää ja lisää lahjoja kaikille. Haluan nähdä sen ilon ja hymyn toisen naamalla jonka mä olen saanut aikaiseksi. Antamisen ja auttamisen ilo on niin parhautta. Tässä kun mietin, niin olen tosiaan tämän viikonlopun aikana nähnyt enemmän kavereita kuin pitkään aikaan. Tosi monta kiitollisuuden hetkeä ollut. On ihanaa kun on ihmisiä ympärillä. Sekin riittää, kun vaan tietää että siellä ne jossakin on vaikkei niitä näe. Ja vaikka en niiden kanssa soittelekaan.

Pitäkää ihmiset kiinni toisistanne, kertokaa kuinka tärkeä se toinen on ja jakakaa hymyjä. Koitetaan ainakin olla joka päivä vähän parempia meitä. Mulla on siinä paljon parannettavaa, mutta ainakin yritän.

Nyt mä haluan saunaan.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Apua Joulu tulee ja kilot nousee!!!!!!

Mä luen itse paljon eri blogeja. On mielenkiintoista seurata muiden laihdutusta, treenaamista, lasten  kasvattamista tai ihan vaan perhe-elämää. Kuitenkin mua on alkanut myös vähän ihmetyttää tai oikeastaan mietityttää yksi asia. Joulu lähestyy, ollaan perheiden kanssa, rauhoitutaan, annetaan lahjoja, syödään hyvin.. Niin, syödään hyvin. Tuntuu että joka suunnasta tulee nyt vinkkejä, että älä syö laatikoita, syö vaan salaattia ja kalaa. Kinkkukin olisi viisainta jättää muille, samoin suklaat, piparit ja tortut. Eikä sitä puuroakaan kannata syödä. Kaikki ne lihottaa ja turvottaa ja vaikka mitä.. Onko se tosiaan noin? Täytyykö Joulua varten tehdä hirveät suunnitelmat ja pakottaa itsensä kiristelemään silloinkin. Eikö edes silloin yhtenä päivänä vois vähä höllätä ja nauttia? Vai onko se sitten automaattisesti överit ja oksennukset jos vähän löystää vyötä? Tähän varmaan moni ajattelee, että kyllä mä nautin siitä kiristelystäkin. Nautin kun ei tuu sitä paria ylimääräistä kiloa ja nautin kun pystyn ylittämään itseni ja pysymään erossa herkuista.. Hyvä jos näin on.

Itse kuitenkin koen, että kun Joulu on nyt on sen kerran vuodessa vaan, niin eikö olisi aika kiva heittää hanskat hetkeksi nurkkaan ja relata? Mun mielestä joo. Kyllä mullakin on vielä tavoitteita, haaveita ja suunnitelmia. Kilojakin on edelleen mitä tiputtaa, mutta se yksi päivä ei kaada maata. Ei oikeasti.

Nyt kun mietin, niin oikeastaanhan se on jokaisen ihan oma asia. Miksi mä tästä edes kirjoitan? Mä teen niin kuin mä haluan ja muut tekee niin kuin itse haluaa. Pääasia että jokainen nauttii. Joko kiristellen tai ei kiristellen.

Tiedättekö kun välillä tulee sellaisia turhautumisen hetkiä. Miettii, että tätäkö samaa tämä on päivästä toiseen. Silloin on hyvä pysähtyä ja hetki pohtia kaikkea tätä. Ottaa pieni hetki itselleen ja huomata mitä kaikkea meidän ympärillä tapahtuu. Tässä vähän asioita mitä mun ympärillä on viime aikoina tapahtunut:

-masennuin työttömyydestä
-olin työhaastattelussa
-toinen työhaastattelu on tiedossa
-sain silmälasit
-olin pikkujouluissa
-mut palkittiin
-kehiteltiin mun tiimin ihan huippujuttuja ensi vuodelle
-tajusin, että olen jo pitkään elänyt tätä uutta elämää
-en usko että koskaan tulen palaamaan entiseen
-olen käynyt pumppitunneilla
-olen tykännyt käydä pumppitunneilla
-mua on harmittanut kun pumppitunteja on niin vähän
-olen käynyt salillakin
-ja syönyt hyvin
-ja huonosti
-olen iloinen että ihmiset ymmärtävät ja huomaavat että suoliston hyvinvoinnilla on iso merkitys kokonaisvaltaista hyvinvointia miettiessä
-tammikuu tulee olemaan tosi isojen muutosten aikaa
-on huippua kun mun ei tartte aloittaa tammikuussa laihdutuskuuria
-on huippua kun voin aloittaa tammikuussa hyvinvointivalmennuksen
-mä olen monena iltana jännittänyt Salkkareiden juonikäänteitä
-tein lasten kanssa piparitalon
-ollaan toki leivottu pipareita ainakin sata kertaa
-olen myös syönyt ainakin sata piparia
-ja sata kiloa piparitaikinaa
-haluaisin jo paketoida lahjoja, mutta en muista minne olen laittanut lahjapaperit
-toivon että Bean nuha ei muutu flunssaksi kun se pääsee Thaimaahan
-mietin, että onko reilua että se pääsee Thaimaahan ja mä en ole koskaan siellä ollut
-kymmenen vuoden päästä me voidaan Jarin kanssa lähtee reissuun moottoripyörällä kun lapset pärjää ilman meitä
-en kyllä tiedä pärjäänkö mä ilman niitä
-mä sain viikonloppuna myös ruusun
-se on edelleen samassa pakkauksessa kuin silloin
-se näyttää edelleen kuin pakasta vedetyltä
-mä olen välillä aika mustasukkainen
-ja mun hartiat on ihan jumissa
-olen tosi toiveikas ensi vuoden suhteen
-en malta lopettaa tätä
-lopetan silti

Lapset leikki tossa aikaisemmin päivällä legoilla niiiin nätisti. Kai nekin nautti kun vielä tämän illan sai olla yhdessä. Huomenna toinen lentää Thaimaahan ja toinen jää tänne vilkuttamaan. Aika iso rikkaus kyllä tuolla meidän tytöllä on kun sillä on kaksi perhettä. Varsinkin kun se toinen perhe on mein perheen paras kaveri. Tämä nyt ei liittynyt mitenkään mihinkään.. Mutta tavallaan kyllä kaikki liittyy, vai miten se meni.

Todella turha teksti tuli nyt, mutta ehkä se kertoo siitä, että täällä on kaikki ihan hyvin. Toivottavasti teilläkin on kaikki hyvin.

Voikaa hyvin, rentoutukaa ja rauhoittukaa. Älkää ressatko sitä joulua tai niitä joitakin kiloja. Onpahan meissä niiden lisäkilojen myötä taas enemmän mitä rakastaa.  <3




Tammikuussa hei kuulkaa ihanaiset alkaa täysin uudenlainen ihan loistava hyvinvointi onlinevalmennus. Jos kiinnostaa lähteä mukaan oman itsesi tutkimusmatkalle ja löytää sisäinen kauneus ja hyvinvointi, niin laita viestiä. Mä ainakin meinaan olla rohkea ja kohdata omat heikkouteni ja vahvuuteni.
 

torstai 11. joulukuuta 2014

Kun epävarmuus iskee päin näköä.

Ainaki mulla on aikaa olla äiti!
Taas on mielessä pyörinyt jo pidemmän aikaa aihe, josta tekee mieli kirjoittaa. En tiedä onko tämä fiksua vai ei kirjoittaa tällaista, mutta kirjoitan silti.

Aihe: Työttömyys

Olen tosiaan ollut työttömänä nyt jo hyvän aikaa. Alkuun se oli ihan jees, sai olla lasten kanssa kesän kotona rauhassa. Päivät kului lasten kanssa touhutessa ja kotia siivotessa. Tuli syksy ja toisella muksulla alkoi koulu ja toinen jatkoi tarhassa osapäiväisenä. Kyllä, toki poika voisi olla kotonakin, mutta itse koen että päiväkoti on tuon ikäiselle lapselle hyvä paikka olla. Tästä asiasta voisi vääntää ja kääntää kovastikkin, mutta en lähde siihen. Yksi syy, että poika jatkoi päiväkodissa, vaikka itse olen työtön oli se, että koko ajan olen uskonut että kyllä mä pian saan töitä ja sitten olisi joka tapauksessa aloitettava päivähoito. Niin tai näin, tilanne on mikä on.


Kerrotaanpa millaista on olla työtön. Se on tylsää, ahdistavaa, häpeällistä, turhauttavaa ja on ihan liikaa aikaa miettiä ja pohtia asioita. Onneksi kuitenkin sain itselleni osa-aikatyön ja ne päivät kun on töitä, onkin helpottanut omaa oloa ja on ollut siistii huomata että oon edelleen hyvä jossain. Silti on edelleen myös aivan liikaa niitä päiviä kun ei ole töitä. Aamulla vien pojan hoitoon, menen salille, tulen kotiin, istun koneella etsien työpaikkoja ja lähetän hakemuksia. Joka sekuntti vahdin puhelinta kuin haukka jos se sattuisi soimaan ja saisin töitä. Hiljaista on. Ahdistus kasvaa, itkettää oma tilanne.  Kun en muutakaan voi niin siivoan, teen ruokaa, pyykkään, katson telkkaa.. Mikäs sen mukavampaa?

Voin kertoa, että kyllä olisin oikein mielelläni töissä. Mietin jo, että menisin vaikka ilmaiseksi johonkin töihin. Kohta teen sen ihan aikuisten oikeasti. Menen vaan johonkin ja pyydän, että ottaa mut ilmaiseksi tekemään edes jotain työtä. Kai ilmainen työvoima sentään jollekin kelpaa?

Oman itseni arvostus on murentunut kokonaan. Miksi en kelpaa mihinkään työntekijäksi? Mitä on kaikissa niissä palkatuissa parempaa kuin minussa? Voitte kuvitella, kuinka ahdistava olo alkaa olla. En voi olla miettimättä, että onko vika vaan mun ulkonäössä. Oonko mä edelleen se liian ruma ja lihava jota ei haluta oman firman ensivaikutelman antajaksi. Mutta en mä ole, enhän?

Ja joo, varmasti saisin töitä vaikka siivoojana. (Yhtään heitä väheksymättä, tiedän että niitäkin tarvitaan ja ilman siivoojia olisimme pulassa.) Kuitenkin olen vielä yrittänyt saada edes jotain itseäni kiinnostavaa työtä. Siitä huolimatta, että en ihan mitä tahansa työtä haluaisi, niin olen todella laajalla skaalalla hakemuksia lähettänyt moniin paikkoihin. Asiakaspalvelua. sitä mä haluan tehdä. Olla ihmisten kanssa, saada muille tuotettua hyvän mielen ja hyvän päivän. Hymyillä ja auttaa. Olla se henkilö, joka muistetaan sanoilla "siellä oli tosi ystävällinen ja reipas asiakaspalvelija".

Onko sitten kovinkin väärin tässä marista asiasta? Mietin sitä pitkään, että viitsinkö avautua edes tästä. Hävettää tämäkin, kertoa kaikille millaista tämä elämä täällä on. Kuitenkin koen, että mä olen tosissani koittanut saada töitä. Lähettänyt hakemuksia ja soitellut perään. En vain tiedä mistä kenkä puristaa. Hakijoita on joo todella paljon nykyään, taso on kova ja varmasti on paperilla pätevämpiä kuin minä. Mutta kyllä mäkin oppisin, kehittyisin ja varmasti näyttäisin, että olen sen paikan arvoinen vaikka en paperilla hienoja koulutuksia pystykään todistamaan.
Työttömänä on myös aikaa käydä meikkimallina
ja samalla toivoa että työasiat ei tulisi puheeksi.
Kun on työtön niin alkaa häpeämään itseään. Ei kehtaa kertoa ihmisille, että "moi mä oon Kata ja mä oon työtön." Aihetta kiertelee ja kaartelee ja oppii hyvin välttämään tilanteet joissa sen joutuisi myöntämään. En kehtaa päivällä liikkua juurikaan missään julkisilla paikoilla, koska pelkään että mut leimataan luuseriksi tai lusmuilijaksi. En mä halua olla sellainen. Mä haluaisin nyt jo kolmen kympin kynnyksellä luoda oikeasti uraa. Olla töissä käyvä, kotiin rahaa tuova perheen äiti. En se joka elää tuilla ja miehen tuloilla. En todellakaan.

Kaikki nämä ajatukset hajottaa mua itseäni sisältä päin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Ei sitä ehkä monikaan ymmärrä, miltä tuntuu olla yksin täällä kotona tietäen että kaikki muut on töissä tai koulussa. Muut tekee töitä sen eteen, että saa ruokaa pöytään. Mä vaan olen kotona ja epätoivoisena selaan mollia ja monsteria ja piirrän haavekuvia unelmatyöpaikasta. Eikä ne mun haavekuvat ole todellakaan mitään suuria pilvilinnoja. Kuntokeskuksen vastaanottoon, urheiluliikkeeseen tai muuta vastaavaa.. Sellainen työ olisi mulle tällä hetkellä unelmien täyttymys.

Missä vaan mä liikun niin katsoin ihmisiä jotka tekee töitä. Kateellisena. Niillä on työpaikka ja ne saa palkkaa. Toivon myös että ne nauttii työstänsä. Itse kun olin pitkään päiväkodissa, alkoi jo tuntua että se on aivan liikaa mulle. Naisvaltainen ala ja todella piippuun vedettyjä työntekijöitä ja lyhyitä määräaikaisia työsuhteita. Se alkoi näkyä myös vapaa-aikana. Stressasin seuraavaa päivää jo valmiiksi. Silloin mietin, että se ala ei ole mua varten. Halusin päästä irti siitä ja kun taas yksi määräaikaisuus loppui niin sanoinkin työkkärissä, että nyt haluan työn joka on mun juttu. Josta nautin ja joka tarjoaa mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa. Ja joka on pysyvä. Jatkuva.



Onneksi nää ei vielä joudu pohtia aikuisten ongelmia <3
Työkkärissä ammatinvalintapsykologi kehoitti ottamaan aikaa ja etsimään sitä omaa tietä. Sitä on nyt tehty vähän liiankin kauan. Se tie jota haluaisin kulkea kyllä on löytynyt, mutta hyvin vaikea saavuttaa.
Ehkä on vaan aika todellakin laskea rimaa ja hakea niitäkin paikkoja jotka ei kiinnosta. Ehkä täytyy vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja hyväksyä se, että kaikkea ei saa mitä haluaa. Ehkä on aika kasvaa aikuiseksi ja tyytyä siihen mitä on, eikä haaveilla paremmasta. Ehkä mun täytyy vaan myöntää, että mä en ole niin hyvä kuin kuvittelen. Ehkä mä lähetän niitä hakemuksia myös niihin paikkoihin mitkä ei iske. Ehkä on vaan pakko hyväksyä tosiasiat.



Moni mua koittaa auttaa ja neuvoa, tee niin tai näin. Kokeile sitä ja tätä. Mutta voin kertoa, että aika paljon oon kokeillut. Olen kävellyt sisään liikkeeseen ja kysynyt onko töitä ja olen soitellut eri paikkoihin. Ikävä kyllä se ei nykypäivänä tunnu toimivan. "Esimies ei oo nyt paikalla, mutta voithan sä laittaa avoimen hakemuksen tai jotain.."


Tätä täytyisi silti koittaa muistaa noudattaa.
En tiedä, kuulostaako mun jutut tosi sekavilta ja epätoivoisilta.. Sellanen olo mulla on, mutta samalla en tiedä enää mitä tehdä. CV ja hakemus on kyllä viilattu kuntoon ja omasta mielestäni mä oon aika hyvä tyyppi noin niinku yleisesti. Kunpa joku muukin huomaisi sen potentiaalin mikä mussa on.