lauantai 22. marraskuuta 2014

Voi itku.

Mulla oli eilen aika outo päivä. Tai todella ajatuksia herättävä.. Mietin tässä juuri, että avaudunko tästä asiasta vaiko en, mutta ainakin nyt kirjotan ylös ja mietin sitten että julkaisenko. Meidän poika on ollut päiväkodissa siitä asti kun se oli noin 1,5-vuotias. Ensimmäinen vuosi oli ihan kamala. Rasmus itki aina ihan jäätävästi kun vein sen tarhaan ja pitkin päivääkin se kuulemma vaan itki ja huusi äitiä. Se ei nukkunut ollenkaan, vaan vietti päiväuniajan hoitajien kahvihuoneessa, jotta edes muut lapset saisi nukkua. Hoitajat oli sitkeitä ja minä olin sitkeä. Ei ollut montaa aamua, etten olisi miettinyt töiden lopettamista ja pojan tarhasta pois ottamista. Niin hirveetä tuskaa se oli myös mulle. Paha äiti vie pojan tarhaan ja ajaa itse toiseen tarhaan hoitamaan muiden lapsia. Aika ristiriitaista? Kyllä. Rahaa oli kuitenkin pakko saada, joten töitä oli pakko tehdä.

 Koko se ensimmäinen vuosi tarhan aloituksen jälkeen oli ihan kamala. Rasmus ei nukkunut öisin eikä päivisin. Mä en nukkunut öisin ja päivisin töissä oli kamalaa. Töissä oli kamalaa jo sen mun huonon omatunnon takia ja myös vähän muista syistä, joita ei ole nyt sopiva tähän avata. Lisäksi Rasmus oli kipeänä melkeinpä joka kuukausi ja sekin nosti stressikäyrää, sekä töissä että kotona.

Kuitenkin vuosi meni ja tuli kesä. Kesäksi mun työsuhde lopetettiin, koska olin vain määräaikainen. Syksyllä aloitin uudessa tarhassa itse ja Rasmus palasin omaan tarhaansa. Odotin jo juhannuksesta asti kauhunsekaisin tuntein, että millainen syksy on taas edessä.

Syksy tuli ja arki palasi. Rasmus oli siis tässä vaiheessa 2,5-vuotias. Samaan päiväkotiin ja samojen hoitajien hoiviin. En tiedä oliko hoitajat ihan niin innoissaan, koska niilläkin oli saletisti muistissa edellinen vuosi. No, kaikki oli ennallaan. Huutoa, itkua ja kyyneleitä. Kummallakin meillä, ehkä jopa hoitajilla? Itse kumminkin lastenhoitajana tiedän, että omaa surua ei saa näyttää lapselle ja olinkin aina reipas siihen asti, että lapsi oli hoidossa ja itse istuin autoon. Koko matkan töihin itkin ja huusin ja mietin että palaan takaisin hakemaan pojan kotiin. Itse olin jo uudessa päiväkodissa töissä ja se olikin ihan hyvä paikka. Pikkuhiljaa Rasmus alkoi tottumaan tarhaan. Itkua oli edelleen, mutta huomattavasti tilanne parantui pikkuhiljaa.

Joulun jälkeen todettiin, että nyt tää toimii. Rasmus viihtyy, luottaa hoitajiin ja asiat sujuu. Rasmus alkoi oppimaan paljon asioita ja nautti tarhapäivistä. Voi sitä onnea, mun sekä hoitajien. Tää oli se oikea Rasmus! Uudet hoitajat ei voinut uskoa, kun niille kerrottiin millainen alku Rasmuksella on ollut. Tai alku ja alku, kesti sitä puolitoista vuotta. Kuitenkin ihanien hoitajien sitkeys palkittiin ja luottamus löytyi.

Mä itse sen sijaan koin päivä päivältä enemmän ja enemmän, että päiväkoti ei ole mun paikka. Naisvaltainen ala ei ole mun paikka. Talo täynnä enemmän ja vähemmän elämäänsä kyllästyneitä tätejä (joo hyvin kärjistettyä) jotka kinastelee ja kyräilee millon mistäkin. Ai luoja! Tämä on siis todellakin nyt vähän ehkä kärjistettyä tekstiä, mutta kun kuusi vuotta seurasi sitä touhua ns ulkopuolisena (määräaikaisena) työntekijänä, niin alkoi omakin pää hajota. En taaskaan viitsi tähän avautua niistä asioista, mutta voitte varmaan kuvitella millaista se on. Talossa paljon niitä "näin on tehty 50 vuotta ja tehdään jatkossakin"-tätejä ja sitten niitä jotka ei siihen määritelmään sovi. Ja kaikkea siltä väliltä. Voi jestas.

Mulla alkoi pää ihan suoraan sanottuna hajota siihen touhuun ja määräaikaisiin työsuhteisiin. Silloin päätinkin (oman itseni ja avioliittoni takia), että en enää päiväkotiin mene töihin. Määräaikaisuus loppui, menin työkkäriin ja sanoin, että nyt jotain muuta. Kesä oltiin kotona taas lasten kanssa ja kun syksy saapui tajusin, että mulla ei ole edelleenkään töitä. Työkkärissä sanottiin, että etsi rauhassa sitä omaa juttua.. Ja mähän etsin.

Rasmus jatkoi päiväkodissa. Tämä oli todella pitkän harkinnan jälkeen mun mielestä ainoa oikea ratkaisu. Vaikka olisin voinut pitää Rasmun kotona, niin koin että kun päiväkotiin sen pitää kuitenkin palata kun saan töitä niin helpompi, että se palaa heti. Oltiin vihdoin saatu se tottumaan siihen arkeen ja en todellakaan halunnut ottaa riskiä että koko eroahdistus show olisi alkanut alusta. Toki se on tarhassa lyhyitä päiviä ja kolme päivää viikossa. Tässä vaiheessa Rasmus rakastaa tarhaa. Hoitajat on ihania, Rasmuksella on paljon kavereita ja mä olen todella tyytyväinen.

Nyt kuitenkin ollaan sellaisessa tilanteessa, että Rasmun päiväkodissa on kaikki hoitajat vaihtunut ja päiväkoti on muuttanut uuteen paikkaan. Koko syksy on ollut ihan hullunmyllyä. En todellakaan moiti itse päiväkotia tai niitä hoitajia, vaan kaikki tämä vaihtuvuus ja muutokset yhdessä on tehnyt sen, että mä en ole enää tyytyväinen. Koko syksy on ollut luultavasti (itse päiväkodintätinä voin kuvitella) pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Aamulla jännitetään, kuka hoitaja on paikalla ja ei ole yksi tai kaksi kertaa kun aamulla meitä on ollut vastassa täysin oudot naamat ja päivällä hakiessa sama juttu. Neljä vuotiaana on mun mielestä todella tärkeää saada tarpeeksi aktiviteettejä ja mahdollisuus oppia ja kokea. Nyt uskon, että suurimmaksi osaksi päivät on leikkiä, syömistä ja .--niin..nukkumista, tai nukkumisen yrittämistä. Rasmus todellakin tarvitsee vielä päiväunet, mutta nyt pitkin syksyä vaihtuvat hoitajat on tehnyt sen, että nukkari hetket ei ole ihan niin rauhallisia kuin voisi olla. Kuka siellä malttaisi nukkua silloin? Ei ainakaan Rasmus. Kotiin tulee kiukkunen ja väsynyt poika.

Pikkuhiljaa mun mielessä alkoi kypsyä ajatus päiväkodin vaihdosta. Meillä on tässä ihan vieressä kaksi päiväkotia ja eräänä päivänä rohkaistuinkin kysymään johtajalta että olisiko vaihto mahdollista. Kyllähän se olisi jos paikkoja vapautuu. Ei tarvitsisi enää autoa tarhamatkoihin ja sitten kun koulu alkaa niin suurella todennäköisyydellä samalla luokalle tulisi tuttuja naamoja. Nykyisestä ryhmästä ei tulisi, koska se on eri alueella kuin missä asutaan. Kuiténkin Rasmulla on nykyisessä ryhmässä paljon tärkeitä kavereita ja pitkä historia.. No jäin kypsyttelemään ajatusta ja unohdinkin sen..

Kunnes eilen aamulla sain soiton, nyt olisi paikka vapaana tossa 50 metrin päässä olevassa päiväkodissa. Mä menin ihan sekasin, jee, ei joo, apua?! Mitä mä teen.. Juttelen pitkään johtajan kanssa ja punnitsen asioita. Kovin myötämielinen hänkin oli muutoksen suhteen ja päätettiinkin puhelu siihen, että me otetaan se uusi paikka vastaan. Lopetettiin puhelu ja yllättäin taas mä puhkesin itkuun. Miten itsekäs mä olen kun otan Rasmus tuttujen kavereiden luota pois? Sopeutuuko se tonne ollenkaan? Alkaako kaikki taas alusta ja itketään kumpikin päivästä toiseen?

Itsekin tiedän, että päiväkodeissa ikävä kyllä on aika huono tilanne. Pysyviä hoitajia ei ole (wonder why) ja vaihtuvuus on välillä todella kovaa. Mistä mä voin tietää, etteikö tossa uudessakin ryhmässä olisi samanlainen tilanne edessä. Itkun ja paniikin seassa mä kuitenkin koen tekeväni oikein. Rasmus ehtii saada uusia kavereita jotka aloittaa sen kanssa koulun, se saa uudet kivat hoitajat ja säännöllisen viikkorytmin. Ei tarvitse enää autoa matkoja varten ja tarhapäivät lyhenee kun hakumatka on pienempi.

En ole vielä kertonut Rasmulle tästä ja odottelenkin ensi kuuhun kun aloitetaan uuteen ryhmään tutustuminen. En tiedä oonko mä ihan hölmö kun näin ison jutun tästä teen itselleni. Mietin tätä asiaa kokoajan ja punnitsen asioita suuntaan ja toiseen. Välillä oon innoissani ja välillä itku kurkussa. Olenko mä itsekäs? Vai teenkö mä oikein kun mun tavoitteena on kuitenkin vaan Rasmuksen paras ja se, että se saa parasta mahdollista hoitoa ja oppia ja kasvamisympäristöä. Tiedän myös, että kotona se tärkein työ tehdään ja voinkin sanoa, että me tehdään se myös hyvin.

Me ollaan paras mahdollinen perhe Rasmukselle ja haluankin sille parhaan mahdollisen hoitopaikankin.



2 kommenttia:

  1. Täällä toinen samoja kokenut. Meidän esikoinen meni perhepäivähoitajalle ollessaan joku 14 kk ja ensimmäinen vuosi (oli sitäpaitsi vain 3 päivää viikossa) oli yhtä itkua. Vaikka isänsä vei aamuisin, niin itku alkoi aina jo kotona "en halua mennä" ja illat oli väsyneitä sekä itkuisia. Kun pikkusisko syntyi, poju oli 2,5 ja en miettinyt kertaakaan vaan otin hänet kotiin. 3 ja 4 vuotiaana kävi seurakunnan kerhossa ja ohjatussa puistotoiminnassa ja oikeasti vasta nyt 5-vuotiaana rehellisesti sanottuna ei viihdy enää päivisin kotona (siskon takia teen nyt 3-päiväistä viikkoa).

    Toivottavasti teidän hoitokuviot siitä sutviintuu. Meille syntyy maaliskuussa pikkukolmonen ja esikoinen ens syksynä meneekin jo eskariin joten kakkonen ja kolmonen sitte on taas mun kanssa kotona. Voin kyllä kuvitella nuo kertomasi jutut päiväkodista, oon niin monta tarinaa tutuilta kuullut näistä meidän lähipäiväkodeista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä se niin on että nää pikkuset saa äitin silmät kostumaan syystä ja toisesta. Rakkaat <3 mutta eiköhän teillä ja meilläkin ala asiat sujumaan (:

      Poista

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: