maanantai 17. marraskuuta 2014

Haasteita haasteiden perään.

Luin tässä joku aika sitten omia vanhoja postauksiani. Huomasin, että tasasin väliajoin oon kirjottanut että "nyt täytyy alkaa taas vähän tsemppaamaan syömisteni kanssa" tai että "ajattelin vetää taas seuraavaan kuukauden vähä tiukemmalla otteella".. Jäin miettimään tätä. Itse olen jotenkin ollut käsityksessä, että nyt olen löytänyt oman tasapainoni ja sen kuuluisan kultaisen keskitien elämäntavoissani. Kuitenkin säännöllisin väliajoin tulee toi kiristely ajatus päälle. Miksi? Mun paino ei ole noussut juurikaan, mun olo on hyvä ja treeni kulkee. Vai onko sittenkään niin?

Kyllä mä ihan oikeasti koen, että aika hyvän tasapainon oon löytänyt itselleni. Ehkä toi kiristely ajatus tulee aina jonkun löysemmän viikonlopun jälkeen? Koska nyt huomaan niin nopeasti omassa olossani ne muutokset, että helpommin tulee se ajatus että on löysäillyt liikaa, vaikka oikeasti näin ei ehkä edes ole. Jos oon viikonlopun syönyt pitsaa ja jätskii, niin kyllä se ähky olo masentaa. Ehkä mä en mitenkään erityisesti alakaan aina kiristelemään, vaan ennemminkin palaan viikonlopun jäljiltä siihen normaaliin. Tiedän että sillä elämäntyylillä mulla on parempi olla.

 Onko se sitten kultainen keskitie vai jojoilua jos muuten menee hyvin, mutta välillä viikonloppuna löysäilen? Eikö se ole juuri se ideaali tilanne jos asiaa tarkemmin miettii? Se, että homma ei lähde lapasesta ja olo on hyvä 95% ajasta. Vaikka joskus viikonloppuna löysäänkin ohjaksia, niin ei se enää tarkoita sitä, että koko homma on vedetty taas läskiksi.

Jostain syystä mä tykkään kaikista ravintoon ja liikuntaan liittyvistä haasteita. Joku aika sitten Monna ja Tuukka pisti hauskan kisan pystyyn instagramissa. Mä olin tottakai heti mukana! #kuukaudenkiristely antoi taas kivasti potkua mulle. En lähtenyt siihen mukaan ajatuksella, että laihdu laihdu. Vaan ajatuksella, että panostan siihen että syön taas vähän terveemmin, vähän puhtaammin, vähän fiksummin ja vähän enemmän. En lähtenyt ajatuksella, että nyt treenaan kuukauden entistä enemmän, vaan sillä ajatuksella, että olen läsnä jokaisessa treenissä. Annan itsestäni vähän enemmän ja keskityn puhtaisiin liikkeisiin hosumisen sijasta.

Toinen asia joka mulla on työn alla, on leuanveto. Lähdin ihan nollasta tavoittelemaan sitä, että kolmen kuukauden päästä mä saan tehtyä yhden puhtaan leuanvedon. Aika toivottomalta näyttää, mutta mun mielestä on kivaa seurata kehitystä. Tai seurata, että osaanko mä itse tsempata itseäni kehittymään. Leanveto on jotain ihan kamalaa. En mä ymmärrä miten se voi tuntua niiiiiin mahdottomalta. Mutta kyllä mä vielä jonain päivänä haluan pystyä sanomaan, että saan vedettyä YHDEN leuan. Moniko teistä vetelee leukoja ihan ku vettä vaan? Ootteko aina osannut, vai ootteko treenannut sitä vai onko se taito kenties kehittynyt jonkun muun treenin ohella?

Vanhoja postauksia lukiessani, huomasin että taistelin aika paljon itseni kanssa. Joskus oli hyviä päiviä, joskus huonoja. Jokainen päivä kuitenkin oli pelkkää laihduttamista. On aika kiva katsoa taaksepäin ja huomata että mä oikeasti onnistuin siinä. Tällä kertaa tämä ei ollut mitkään hetken laihdutuskuuri, vaan mä oikeasti tein töitä että sain muutettua kokonaan mun elämäntavat. Todellakin kannustan kaikkia muitakin kilojen kanssa kamppailevia siihen, että lopettaa ne laihdutukset ja lihoamiset, unohtaa jojoilut ja oikeasti muuttaa ne elämäntavat. Mulla tätä on kestänyt nyt kaksi vuotta. Kaksi vuotta oon keskittynyt siihen, että muutan omia tapojani pikkuhiljaa. Jokainen päivä on uusi päivä. Jokainen päivä on mahdollisuuksien päivä. Yksi tai kaksi tai kolmekaan repsahdusta ei vesitä kaikkea. Uskokaa tai älkää, niin kyllä tähän kahteen vuoteen on mahtunut huonoja ja todella huonoja kausia, mutta koko projektin ajan oon pitänyt mielessäni yhden lauseen. Se on auttanut mua nousemaan ja jatkamaan, eikä ole tullut mieleenkään luovuttaa. Sama teksti on näkynyt täällä blogissa tasasin väliajoin, se on ollut mun puhelimessa taustakuvana, se lukee mun lippiksessä ja jonain päivänä se tulee lukemaan myös mun ihossa. Sano isi mitä vaan, mutta mulle se on ihan mielettömän tärkeä lause ja haluan ikuistaa sen ihooni vielä jonain päivänä. Siinä se saa olla ikuisesti muistuttamassa mua tästä matkasta ja siitä, että mä pystyn mihin vaan kun niin päätän.

PS. Jopa mua alkaa pikkuhiljaa hävettää tää kuvien huono laatu :D Anteeksi.

4 kommenttia:

  1. Mun mutsi oli puhunut mun siskolle että mitäs se Jarin vaimo on oikein tehnyt kun on niin hyvässä kunnossa ja hyväntuulinen. Eli näkyy ulospäin! Tsemppiä.

    VastaaPoista
  2. Moip! Tuttu tunne tuo, että kirjoittelee "nyt minä sitä ja tätä" :) Itselläni kävi niin, että painonpudotuksessa se vaakaluku oli niin konkreettinen ja sitä normaalia painoa tavoitteli. Nyt sitten siinä ollessa ei enää sen tyyppistä ole, vaan nyt sitä sitten elää terveellistä elämää. Ei olekaan enää niin kätevän helppoja merkkejä edistymisestä kuin vaa'alla -100g, vaan nyt on just sitten maksimipainoa tai toistomääriä, joita ei päivittäin oikein mittaillakaan. Tuntuu vain välillä, että ei tee mitään, vaikka tekeekin 100% enemmän kuin ennen! :) Kait sitä pitää alkaa miettimään jokasta treenikertaa palkintona :D

    Upeasti sulla menee <3

    VastaaPoista
  3. Ihana Sanni <3 näin se on, tavoitteita pitää olla, vaikkakin ne muuttuu välillä päivittäin :D

    VastaaPoista

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: