tiistai 25. marraskuuta 2014

Millon siitä tuli näin..normaali?

Sain kunnian osallistua yhteen pieneen projektiin (tai en tiedä onko se projekti pieni, mutta minä sain siitä pienen osan itselleni) ja sen myötä piti miettiä taas tätä omaa kuljettua matkaani. Totesin, että välillä on oikeasti hyvä pysähtyä ja miettiä niitä omia kokemuksia ja saavutuksia. Pistää ajatukset ylös ja huomata omat saavutukset. Ja olla ylpeä niistä. On terapeuttista miettiä asioita eri suunnista ja pohtia omaa polkua. Menneisyyttä ja tulevaisuutta. Miten mä olen muuttunut ja miten mä vielä haluaisin muuttua. Vai haluaisinko mä muuttua? Onko kaikki muutokset ollut vaan hyviä, vai onko seassa myös jotain mikä harmittaa tai jotain mitä on kenties menettänyt?








Ekaa kertaa elämässäni kokeilin Piloxingia Himo Clubilla (:
Suurin muutos on ollut koko elämän muutos. Elämäntavat on muuttunut ihan täysin, liikun, syön hyvin ja nautin elämästä. Ennen liikkuminen oli vain pakkopullaa ja todella epämieluisaa. Ruoka oli mikroateroita ja tilattua ruokaa. Sokerisia jugurtteja ja herkkuja. Vapaa-ajan makasin sohvalla ja kaikki ylimääräinen liikkuminen ahdisti ja ärsytti. En todellakaan tiennyt mikä on terveellistä ja mikä ei. Enkä tajunnut kuinka paljon hallaa itselleni olen tehnyt jatkuvilla laihdutuskuureilla ja kitudieeteillä. Nyt olen tietoinen mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tärkeimpänä kaikista pidän sitä, että tiedän mikä tekee minulle hyvää. Nautin erityisesti hyötyliikunnasta ja kierrän aina mutkan kautta kävellessäni johonkin. Osaan myös nauttia sohvalla makoilusta eritavalla ja ymmärrän että lepokin on tärkeää enkä pode siitä jatkuvasti huonoa omatuntoa.

Olen teini-ikäisestä asti laihduttanut ja myös aina lihonnut takaisin. Koko kroppa on ollut siis koetuksella noin 15 vuotta. Muutama vuosi sitten alkoi ajatus kypsyä päässä, että nyt on oikeasti tehtävä jotain pysyvää. Isän diabetes on ehdottomasti ollut suurin motivaattori, en halua ainakaan omilla tottumuksillani edes auttaa sairastumistani. Halua olla terve ja voida hyvin. Haluan olla reipas ja energinen. Haluan olla muille esimerkkinä ja opettaa lapsilleni terveellisen elämän perusteet. Huonoja päiviä tulee ja menee, mutta olen oppinut että ne ei kaada maailmaa. Ennen jos repsuin kuurista niin heitin samantien hanskat tiskiin kun ajattelin että johan se meni siitä se mahdollisuus. Nyt ymmärrän, että vain kokonaisvaltaisella muutoksella voi saada tuloksia. Ei yhden tai kahden päivän virheet pilaa koko matkaa. Myös oma olotila motivoi. Kun liikun, juon vettä ja syön oikein niin olonikin on huomattavasti parempi. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja tunnistan heti kun en voi hyvin ja tiedostan myös syyn siihen. Yleensä syynä on liikkumatottomuus, liian vähäinen veden juonti tai höttöruoka. Aika simppeliä, vai mitä?
 
Joo, mäkin söin pari pullaa :D
Olen joka päivä tyytyväisempi itseeni. Toki on huonojakin päiviä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Pitkään minulla oli tietyt kilo- ja painoindeksi tavoitteet sekä ulkonäölliset haaveet, mutta pikkuhiljaa olen oppinut hyväksymään itseni ja tajunnut, että olen jo nyt saavuttanut paljon. Tottakai mulla on tavoitteita ja haaveita, mutta ne ei enää hallitse jokaista päivää ja pyöri ajatuksissa taukoamatta. Ne vain pitää mielen positiivisena ja motivoi jatkamaan.
 
Parasta tässä kaikessa kuitenkin on itseluottamuksen parantuminen. Pystyn sanoa kiitos jos joku kehuu ja olen ylpeä siitä mitä olen saavuttanut aikaisemman vähättelyn ja epävarmuuden sijasta. Voin olla omaitseni. En häpeä liikkua ulkona, enkä mieti jokaisesta vastaantulijasta että mitä hän miettii ja ajattelee minusta.
 
Tällä hetkellä ehkä ainoa mitä kaipaan, on oma personal traineri jonka kanssa voisin ja uskaltaisin viedä omia treenejä ja tekemisiä vielä astetta korkeammalle ja tavoitella sekä kokeilla haastavampia juttuja sen sijaan, että nyt treeni on samaa tasaista ja varmaa tekemistä. Uusia haasteita, ideoita ja kokemuksia ei voi olla koskaan liikaa.
 
Uskon ja tiedän että olen löytänyt itselleni oikean tien kulkea. Tiedän, että enää en ole se jojo laihduttaja joka paisuu taas samaan muottiin, vaan vihdoin muutos on tapahtunut myös pään sisällä. En pelkää seuraavia juhlia tai viikonloppuja jolloin taas repsahdan, koska nyt tiedän että olen muuttunut ja oppinut elämään niin, että minulla on hyvä olla. Miksi luopuisin siitä tunteesta? Tulevaisuudessa haluaisin olla muille apuna ja tukena elämäntapojen muutoksessa. Auttaa muita kulkemaan niiden kantojen yli, joihin helposti kompastuu. Saada muille se sama energia ja olo mitä itse olen saanut. Kertoa ja saada muutkin ymmärtämään kuinka suuressa merkityksessä puhdas ja terveellinen ravinto on hyvinvoinnin kannalta.
 
Tässäpä oli tämän päivän pohdintaa. Tehkää tekin sama! Miettikää omaa elämäänne taaksepäin. Mikä on muuttunut, mitä on tapahtunut? Mitä kaipaat tai mistä olet onnellinen että olet päässyt eroon? Ei tämän tarvitse liittyä vaan laihdutukseen. Muutkin asiat on ihan yhtä tärkeitä ja luo juuri ne sun omat kokemukset ja ajatukset. <3

Ennen meikkiä ja jälkeen meikin.
Olin siis kaverin harjotuskappaleena.
 

lauantai 22. marraskuuta 2014

Voi itku.

Mulla oli eilen aika outo päivä. Tai todella ajatuksia herättävä.. Mietin tässä juuri, että avaudunko tästä asiasta vaiko en, mutta ainakin nyt kirjotan ylös ja mietin sitten että julkaisenko. Meidän poika on ollut päiväkodissa siitä asti kun se oli noin 1,5-vuotias. Ensimmäinen vuosi oli ihan kamala. Rasmus itki aina ihan jäätävästi kun vein sen tarhaan ja pitkin päivääkin se kuulemma vaan itki ja huusi äitiä. Se ei nukkunut ollenkaan, vaan vietti päiväuniajan hoitajien kahvihuoneessa, jotta edes muut lapset saisi nukkua. Hoitajat oli sitkeitä ja minä olin sitkeä. Ei ollut montaa aamua, etten olisi miettinyt töiden lopettamista ja pojan tarhasta pois ottamista. Niin hirveetä tuskaa se oli myös mulle. Paha äiti vie pojan tarhaan ja ajaa itse toiseen tarhaan hoitamaan muiden lapsia. Aika ristiriitaista? Kyllä. Rahaa oli kuitenkin pakko saada, joten töitä oli pakko tehdä.

 Koko se ensimmäinen vuosi tarhan aloituksen jälkeen oli ihan kamala. Rasmus ei nukkunut öisin eikä päivisin. Mä en nukkunut öisin ja päivisin töissä oli kamalaa. Töissä oli kamalaa jo sen mun huonon omatunnon takia ja myös vähän muista syistä, joita ei ole nyt sopiva tähän avata. Lisäksi Rasmus oli kipeänä melkeinpä joka kuukausi ja sekin nosti stressikäyrää, sekä töissä että kotona.

Kuitenkin vuosi meni ja tuli kesä. Kesäksi mun työsuhde lopetettiin, koska olin vain määräaikainen. Syksyllä aloitin uudessa tarhassa itse ja Rasmus palasin omaan tarhaansa. Odotin jo juhannuksesta asti kauhunsekaisin tuntein, että millainen syksy on taas edessä.

Syksy tuli ja arki palasi. Rasmus oli siis tässä vaiheessa 2,5-vuotias. Samaan päiväkotiin ja samojen hoitajien hoiviin. En tiedä oliko hoitajat ihan niin innoissaan, koska niilläkin oli saletisti muistissa edellinen vuosi. No, kaikki oli ennallaan. Huutoa, itkua ja kyyneleitä. Kummallakin meillä, ehkä jopa hoitajilla? Itse kumminkin lastenhoitajana tiedän, että omaa surua ei saa näyttää lapselle ja olinkin aina reipas siihen asti, että lapsi oli hoidossa ja itse istuin autoon. Koko matkan töihin itkin ja huusin ja mietin että palaan takaisin hakemaan pojan kotiin. Itse olin jo uudessa päiväkodissa töissä ja se olikin ihan hyvä paikka. Pikkuhiljaa Rasmus alkoi tottumaan tarhaan. Itkua oli edelleen, mutta huomattavasti tilanne parantui pikkuhiljaa.

Joulun jälkeen todettiin, että nyt tää toimii. Rasmus viihtyy, luottaa hoitajiin ja asiat sujuu. Rasmus alkoi oppimaan paljon asioita ja nautti tarhapäivistä. Voi sitä onnea, mun sekä hoitajien. Tää oli se oikea Rasmus! Uudet hoitajat ei voinut uskoa, kun niille kerrottiin millainen alku Rasmuksella on ollut. Tai alku ja alku, kesti sitä puolitoista vuotta. Kuitenkin ihanien hoitajien sitkeys palkittiin ja luottamus löytyi.

Mä itse sen sijaan koin päivä päivältä enemmän ja enemmän, että päiväkoti ei ole mun paikka. Naisvaltainen ala ei ole mun paikka. Talo täynnä enemmän ja vähemmän elämäänsä kyllästyneitä tätejä (joo hyvin kärjistettyä) jotka kinastelee ja kyräilee millon mistäkin. Ai luoja! Tämä on siis todellakin nyt vähän ehkä kärjistettyä tekstiä, mutta kun kuusi vuotta seurasi sitä touhua ns ulkopuolisena (määräaikaisena) työntekijänä, niin alkoi omakin pää hajota. En taaskaan viitsi tähän avautua niistä asioista, mutta voitte varmaan kuvitella millaista se on. Talossa paljon niitä "näin on tehty 50 vuotta ja tehdään jatkossakin"-tätejä ja sitten niitä jotka ei siihen määritelmään sovi. Ja kaikkea siltä väliltä. Voi jestas.

Mulla alkoi pää ihan suoraan sanottuna hajota siihen touhuun ja määräaikaisiin työsuhteisiin. Silloin päätinkin (oman itseni ja avioliittoni takia), että en enää päiväkotiin mene töihin. Määräaikaisuus loppui, menin työkkäriin ja sanoin, että nyt jotain muuta. Kesä oltiin kotona taas lasten kanssa ja kun syksy saapui tajusin, että mulla ei ole edelleenkään töitä. Työkkärissä sanottiin, että etsi rauhassa sitä omaa juttua.. Ja mähän etsin.

Rasmus jatkoi päiväkodissa. Tämä oli todella pitkän harkinnan jälkeen mun mielestä ainoa oikea ratkaisu. Vaikka olisin voinut pitää Rasmun kotona, niin koin että kun päiväkotiin sen pitää kuitenkin palata kun saan töitä niin helpompi, että se palaa heti. Oltiin vihdoin saatu se tottumaan siihen arkeen ja en todellakaan halunnut ottaa riskiä että koko eroahdistus show olisi alkanut alusta. Toki se on tarhassa lyhyitä päiviä ja kolme päivää viikossa. Tässä vaiheessa Rasmus rakastaa tarhaa. Hoitajat on ihania, Rasmuksella on paljon kavereita ja mä olen todella tyytyväinen.

Nyt kuitenkin ollaan sellaisessa tilanteessa, että Rasmun päiväkodissa on kaikki hoitajat vaihtunut ja päiväkoti on muuttanut uuteen paikkaan. Koko syksy on ollut ihan hullunmyllyä. En todellakaan moiti itse päiväkotia tai niitä hoitajia, vaan kaikki tämä vaihtuvuus ja muutokset yhdessä on tehnyt sen, että mä en ole enää tyytyväinen. Koko syksy on ollut luultavasti (itse päiväkodintätinä voin kuvitella) pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Aamulla jännitetään, kuka hoitaja on paikalla ja ei ole yksi tai kaksi kertaa kun aamulla meitä on ollut vastassa täysin oudot naamat ja päivällä hakiessa sama juttu. Neljä vuotiaana on mun mielestä todella tärkeää saada tarpeeksi aktiviteettejä ja mahdollisuus oppia ja kokea. Nyt uskon, että suurimmaksi osaksi päivät on leikkiä, syömistä ja .--niin..nukkumista, tai nukkumisen yrittämistä. Rasmus todellakin tarvitsee vielä päiväunet, mutta nyt pitkin syksyä vaihtuvat hoitajat on tehnyt sen, että nukkari hetket ei ole ihan niin rauhallisia kuin voisi olla. Kuka siellä malttaisi nukkua silloin? Ei ainakaan Rasmus. Kotiin tulee kiukkunen ja väsynyt poika.

Pikkuhiljaa mun mielessä alkoi kypsyä ajatus päiväkodin vaihdosta. Meillä on tässä ihan vieressä kaksi päiväkotia ja eräänä päivänä rohkaistuinkin kysymään johtajalta että olisiko vaihto mahdollista. Kyllähän se olisi jos paikkoja vapautuu. Ei tarvitsisi enää autoa tarhamatkoihin ja sitten kun koulu alkaa niin suurella todennäköisyydellä samalla luokalle tulisi tuttuja naamoja. Nykyisestä ryhmästä ei tulisi, koska se on eri alueella kuin missä asutaan. Kuiténkin Rasmulla on nykyisessä ryhmässä paljon tärkeitä kavereita ja pitkä historia.. No jäin kypsyttelemään ajatusta ja unohdinkin sen..

Kunnes eilen aamulla sain soiton, nyt olisi paikka vapaana tossa 50 metrin päässä olevassa päiväkodissa. Mä menin ihan sekasin, jee, ei joo, apua?! Mitä mä teen.. Juttelen pitkään johtajan kanssa ja punnitsen asioita. Kovin myötämielinen hänkin oli muutoksen suhteen ja päätettiinkin puhelu siihen, että me otetaan se uusi paikka vastaan. Lopetettiin puhelu ja yllättäin taas mä puhkesin itkuun. Miten itsekäs mä olen kun otan Rasmus tuttujen kavereiden luota pois? Sopeutuuko se tonne ollenkaan? Alkaako kaikki taas alusta ja itketään kumpikin päivästä toiseen?

Itsekin tiedän, että päiväkodeissa ikävä kyllä on aika huono tilanne. Pysyviä hoitajia ei ole (wonder why) ja vaihtuvuus on välillä todella kovaa. Mistä mä voin tietää, etteikö tossa uudessakin ryhmässä olisi samanlainen tilanne edessä. Itkun ja paniikin seassa mä kuitenkin koen tekeväni oikein. Rasmus ehtii saada uusia kavereita jotka aloittaa sen kanssa koulun, se saa uudet kivat hoitajat ja säännöllisen viikkorytmin. Ei tarvitse enää autoa matkoja varten ja tarhapäivät lyhenee kun hakumatka on pienempi.

En ole vielä kertonut Rasmulle tästä ja odottelenkin ensi kuuhun kun aloitetaan uuteen ryhmään tutustuminen. En tiedä oonko mä ihan hölmö kun näin ison jutun tästä teen itselleni. Mietin tätä asiaa kokoajan ja punnitsen asioita suuntaan ja toiseen. Välillä oon innoissani ja välillä itku kurkussa. Olenko mä itsekäs? Vai teenkö mä oikein kun mun tavoitteena on kuitenkin vaan Rasmuksen paras ja se, että se saa parasta mahdollista hoitoa ja oppia ja kasvamisympäristöä. Tiedän myös, että kotona se tärkein työ tehdään ja voinkin sanoa, että me tehdään se myös hyvin.

Me ollaan paras mahdollinen perhe Rasmukselle ja haluankin sille parhaan mahdollisen hoitopaikankin.



maanantai 17. marraskuuta 2014

Haasteita haasteiden perään.

Luin tässä joku aika sitten omia vanhoja postauksiani. Huomasin, että tasasin väliajoin oon kirjottanut että "nyt täytyy alkaa taas vähän tsemppaamaan syömisteni kanssa" tai että "ajattelin vetää taas seuraavaan kuukauden vähä tiukemmalla otteella".. Jäin miettimään tätä. Itse olen jotenkin ollut käsityksessä, että nyt olen löytänyt oman tasapainoni ja sen kuuluisan kultaisen keskitien elämäntavoissani. Kuitenkin säännöllisin väliajoin tulee toi kiristely ajatus päälle. Miksi? Mun paino ei ole noussut juurikaan, mun olo on hyvä ja treeni kulkee. Vai onko sittenkään niin?

Kyllä mä ihan oikeasti koen, että aika hyvän tasapainon oon löytänyt itselleni. Ehkä toi kiristely ajatus tulee aina jonkun löysemmän viikonlopun jälkeen? Koska nyt huomaan niin nopeasti omassa olossani ne muutokset, että helpommin tulee se ajatus että on löysäillyt liikaa, vaikka oikeasti näin ei ehkä edes ole. Jos oon viikonlopun syönyt pitsaa ja jätskii, niin kyllä se ähky olo masentaa. Ehkä mä en mitenkään erityisesti alakaan aina kiristelemään, vaan ennemminkin palaan viikonlopun jäljiltä siihen normaaliin. Tiedän että sillä elämäntyylillä mulla on parempi olla.

 Onko se sitten kultainen keskitie vai jojoilua jos muuten menee hyvin, mutta välillä viikonloppuna löysäilen? Eikö se ole juuri se ideaali tilanne jos asiaa tarkemmin miettii? Se, että homma ei lähde lapasesta ja olo on hyvä 95% ajasta. Vaikka joskus viikonloppuna löysäänkin ohjaksia, niin ei se enää tarkoita sitä, että koko homma on vedetty taas läskiksi.

Jostain syystä mä tykkään kaikista ravintoon ja liikuntaan liittyvistä haasteita. Joku aika sitten Monna ja Tuukka pisti hauskan kisan pystyyn instagramissa. Mä olin tottakai heti mukana! #kuukaudenkiristely antoi taas kivasti potkua mulle. En lähtenyt siihen mukaan ajatuksella, että laihdu laihdu. Vaan ajatuksella, että panostan siihen että syön taas vähän terveemmin, vähän puhtaammin, vähän fiksummin ja vähän enemmän. En lähtenyt ajatuksella, että nyt treenaan kuukauden entistä enemmän, vaan sillä ajatuksella, että olen läsnä jokaisessa treenissä. Annan itsestäni vähän enemmän ja keskityn puhtaisiin liikkeisiin hosumisen sijasta.

Toinen asia joka mulla on työn alla, on leuanveto. Lähdin ihan nollasta tavoittelemaan sitä, että kolmen kuukauden päästä mä saan tehtyä yhden puhtaan leuanvedon. Aika toivottomalta näyttää, mutta mun mielestä on kivaa seurata kehitystä. Tai seurata, että osaanko mä itse tsempata itseäni kehittymään. Leanveto on jotain ihan kamalaa. En mä ymmärrä miten se voi tuntua niiiiiin mahdottomalta. Mutta kyllä mä vielä jonain päivänä haluan pystyä sanomaan, että saan vedettyä YHDEN leuan. Moniko teistä vetelee leukoja ihan ku vettä vaan? Ootteko aina osannut, vai ootteko treenannut sitä vai onko se taito kenties kehittynyt jonkun muun treenin ohella?

Vanhoja postauksia lukiessani, huomasin että taistelin aika paljon itseni kanssa. Joskus oli hyviä päiviä, joskus huonoja. Jokainen päivä kuitenkin oli pelkkää laihduttamista. On aika kiva katsoa taaksepäin ja huomata että mä oikeasti onnistuin siinä. Tällä kertaa tämä ei ollut mitkään hetken laihdutuskuuri, vaan mä oikeasti tein töitä että sain muutettua kokonaan mun elämäntavat. Todellakin kannustan kaikkia muitakin kilojen kanssa kamppailevia siihen, että lopettaa ne laihdutukset ja lihoamiset, unohtaa jojoilut ja oikeasti muuttaa ne elämäntavat. Mulla tätä on kestänyt nyt kaksi vuotta. Kaksi vuotta oon keskittynyt siihen, että muutan omia tapojani pikkuhiljaa. Jokainen päivä on uusi päivä. Jokainen päivä on mahdollisuuksien päivä. Yksi tai kaksi tai kolmekaan repsahdusta ei vesitä kaikkea. Uskokaa tai älkää, niin kyllä tähän kahteen vuoteen on mahtunut huonoja ja todella huonoja kausia, mutta koko projektin ajan oon pitänyt mielessäni yhden lauseen. Se on auttanut mua nousemaan ja jatkamaan, eikä ole tullut mieleenkään luovuttaa. Sama teksti on näkynyt täällä blogissa tasasin väliajoin, se on ollut mun puhelimessa taustakuvana, se lukee mun lippiksessä ja jonain päivänä se tulee lukemaan myös mun ihossa. Sano isi mitä vaan, mutta mulle se on ihan mielettömän tärkeä lause ja haluan ikuistaa sen ihooni vielä jonain päivänä. Siinä se saa olla ikuisesti muistuttamassa mua tästä matkasta ja siitä, että mä pystyn mihin vaan kun niin päätän.

PS. Jopa mua alkaa pikkuhiljaa hävettää tää kuvien huono laatu :D Anteeksi.

tiistai 11. marraskuuta 2014

V¤%&%/U ku väsyttää!!

Väsymys on ihan hirveen yleistä nykyään. Ainakin mun lähipiirissä. Tuntuu että vähintään joka toinen valittelee kuinka väsyttää ja mikään ei kiinnosta. Millon syytetään synkkää ilmaa, millon sadetta, millon raskasta työtä tai vaikka kiukuttelevia lapsia. Mä olen itse ollut ihan samanalainen, todella väsynyt ja oikeastaan uupunut. Hakenut apua neuvolasta ja millon mistäkin, mikään määrä unta ei kuitenkaan helpottanut tilannetta. Mitäpä jos se sun väsymys johtuukin siitä, että sä et saa kaikkia sun tarvitsemia ravintoaineita? Mun väsymys ainakin johtui ilmiselvästi siitä. Jos ihminen ei saa ravinnosta (tai lisäravinteista) kaikkia niitä rakennusaineita joita se tarvitsee, ei ihminen voi hyvin. Se vaan on fakta.






Esimerkkinä vaikkapa tämä: 

Keho rakentaa itseään öisin ja jos rakennusaineita (eli kivennäisaineita ja hivenaineita) ei  ole tarpeeksi saatavilla, keho on stressitilassa öisin ja sen takia herättää keskellä yötä.  Vaihtoehtoisesti voi myös nukkua koko yön, mutta aamulla olo on todella väsynyt ja  tuntuu, ettei mikään lepo riitä. Tämä siksi, koska keho on koko yön tehnyt töitä  nakertamalla tarvittavia kivennäis­ ja hivenaineita luista, kynsistä, ihosta, hampaista ja  hiuksista. Mulla ainakin varsinkin kynnet on ollut ennen todella huonossa kunnossa. Wonder why....

Kaikki nämä uniongelmat ovat useimmiten hoidettavissa tarjoamalla keholle riittävästi  rakennusaineita. Mä itse käytän luonnollisia ravintolisiä tähän tarkoitukseen, en synteettisiä unilääkkeitä tai muita, jotka vaan tukkii ja tuhoaa suolistoa lisää, vaan puhdasta luonnollista ravintolisää josta saan tärkeimmät kehon tarvitsemat kivennäisaineet ja hivenaineet yhdessä D-vitamiinin kanssa.

Itse olen siis luullut, että kun syön monipuolisesti kaikkea ja paljon kasviksia ym, niin kaikki on siltä osin kunnossa. Kuitenkin kynnet on ollut hauraat, iho kuiva, kantapäät halkeillu ja tätä listaa voisin taas jatkaa vaikka kuinka paljon. Mutta ikävä kyllä karu totuus on se, että tänä päivänä meidän ravinto joudutaan tehotuottamaan, jotta se riittäisi kaikille. Sen myötä me syödään siis todella ravintoköyhää ruokaa. Jos miettii, että 80-luvulla päivittäisen B6 vitamiinin tarpeen sai täytettyä syömällä kolme banaania. Tänä päivänä saisit syödä vähintään 30 banaania, jotta saisit saman määrän B6 vitamiinia. Eikö se kerro jo aika paljon? Jos tällä hetkellä on suositus syödä kasviksia puoli kiloa päivässä ja sen suhteuttaa noihin banaanin ravintoarvoihin, niin oikeasti kasviksia pitäisi syödä ihan pikkasen enemmän kuin puoli kiloa päivässä, jotta saisi sen suositellun määrän vitamiineja ym.

Mä en itse jaksa tai pysty syödä niin paljon kasviksia ja sen takia otankin purkista ravintolisiä jotta voin paremmin.

Väsymyksen ja alakuloisuuden lisäksi meillä on niin paljon muutakin pientä ja isoa vaivaa.
Elimistön liiallinen happamuus vaikeuttaa ja huonontaa elimistön toimintoja aiheuttaen  erilaisia sairauksia, kiputiloja ja ennenaikaista vanhenemista. Monet arkiset vaivat ja  oireet, kuten suoliston huono toiminta, ilmavaivat, närästys, päänsärky ja migreenialttius,  ihon huono kunto näppylöineen, selluliitti, säryt ja kolotukset sekä jatkuva väsymys  johtuvat usein kehon happamuudesta. Happamassa elimistössä viihtyvät hiivat, bakteerit  ja muut sairaudet.

Mun mielestä on inhottavaa ajatella, että omilla elintavoillani mä mahdollisesti ruokkisin jotain sairautta. Happamuutta aiheuttaa ravinto (mm. lisäaineet, säilöntäaineet, keinotekoiset  makeutusaineet, sokeri, viljatuotteet, liiallinen proteiininsaanti, maitotuotteet), kova  fyysinen rasitus, liiallinen stressi, negatiiviset tunteet, alkoholin runsas käyttö, tupakointi,  kahvi, hiilihapolliset juomat sekä esimerkiksi ilman saasteet. Aika moni noista kuitenkin osuu munkin kohdalle, tai ainakin osui ennen kuin mä kiinnostuin siitä mitä mä voin itse tehdä oman hyvinvointini hyväksi.

Prosessoitu ruoka, lisäaineet, sokeri, makeutusaineet, raskas liikunta, limut.. Ne oli ihan mun arkipäivää vielä joku aika sitten. Tammikuun jälkeen en ole limua juonut juurikaan, prosessoidut ruuat olen pyrkinyt jättämään kokonaan pois ja kaikin puolin muutenkin koittanut siistiä elintapojani. Ja kyllä mä uskon että se näkyy. Itse ainakin koen olevani reippaampi, elinvoimaisempi ja aktiivisempi. Noiden tilalla syön puhtaasti, suhteellisen terveellisesti ja lisäksi siis otan purkista vesiliukoisena ravintoaineita joita en ravinnosta saa.


Tässä on kunnon purkautuminen ja avautuminen, mutta itse koen että oon saanut niin ison avun näillä luonnollisilla ravintolisillä, että olisi väärin olla kertomatta siitä mahdollisuudesta muillekin. Ja en todellakaan väitä, että nämä on ainoa oikea ratkaisu. Se on vaan ainoa ratkaisu jonka mä olen itse todennut toimivaksi. Ihan varmasti voi olla muitakin hyviä tuotteita jotka ajaa saman asian. Kuitenkin voin melko varmasti sanoa, että jos sä vedät kuudesta purkista sitä ja tätä pilleriä ja valmistetta ja puristetta, sä et kuitenkaan saa kaikkea mitä sä tarvitset. Puristeet ja pillerit on täynnä kaikkea synteettistä, jotka ei pilkkoudu sun sisällä. Ne kertyy sinne. Jää jumiin! Hyi. Toisekseen, silläkin on merkitystä mitä vitamiineja sä otat yhdessä. Niillä on meinaan myös tosiaan kumoavia vaikutuksia. Jos otat aamulla kaikki pillerit kiireessä poskeesi, niin tasan tarkkaan kaikki ne ei pääse imeytymään ja tekemään tehtäväänsä.  Näissä tuotteissa mitä mä käytän, tämä on otettu huomioon.

Ja tottakai liikunta, mahdollisimman puhdas ravinto ja vedenjuonti on edelleen tärkeää. Ei nämä kuitenkaan mitään ihme aineita ole jotka poistaa mennen tullen kaikki surut ja murheet. Ne on vaan suurena tukena kaiken muun rinnalla.

Pointtina kuitenkin kaiken tämän jälkeen mulla on vaan se, että jos voit tehdä asialle jotain niin tee. Valittamalla ja murehtimalla ja stressaamalla vaan pahimmassa tapauksessa pahennat tilannetta. Jos et pääse kävelemään kiven läpi niin kierrä se, älä jää seisomaan kiven eteen miettien että v*%&u kun en pääse läpi.






tiistai 4. marraskuuta 2014

Se tunne kun..

Tulee yhtäkkiä sellanen hiljainen olo. Kaipaus. Olen sattuneesta syystä koko ajan "pelännyt" että kohta tulee talvi ja lunta. Pitää palella, putsata autoa sormet jäässä ja ajaa jääkylmällä autolla auraamattomia katuja ja pelätä, että koska ajaa ojaan tms..Tässä siis vain muutama syy miksi vihaan talvea. Nyt kuitenkin jostain syystä, tai no on tähän fiiliksee syykin. Luin kaverin pojille iltasatua ja siinä sadussa oli talvi. Mulle tuli olo, (se sama olo mitä mietittiin toisen kaverin kanssa että kehtaako edes sanoa ääneen) että onpa kivaa kun tulee talvi.

Tai oikeastaan syy miksi ajatus talvesta yhtäkkiä tuntuikin kivalta oli se, että kuvittelin meidän tulevan  joulun. Tai että millainen olisi täydellinen joulu. En tiedä ketä kiinnostaa ja ketä ei, mutta mun tekee mieli kirjoittaa se ylös.

Aamulla herätään aikasin koska yksi malttamaton pieni poika herättää meidät.. Laitetaan sille jouluaamun lastenohjelmia ja jäädään miehen kanssa sänkyyn pötköttämään. Varsinkin pojalla, mutta myös mulla on sellanen jännittävä kutkutus mahassa. Onhan se joulu kiva asia meinaan. Meen keittelemään riisipuuroa aamupalaksi ja syödään sitä koko perhe jännittäen kuka saa mantelin. Okei, ehkä en oikeasti pakota Jaria syömään, mutta tämä olikin se unelmien joulu jossa sekin syö meidän kanssa riisipuuroa  ;)

Ulkona sataa lunta silleen ihan hiljakseen, maa on valkoinen ja pakkasta on just sopivasti, ei missään nimessä niin että jo ajatuksestakin jäätyy varpaat. Laitan anopilta vuosia sitten saadut pehmoiset ja niiiiin kuluneet sukat jalkaan ja otan pojan kainaloon. Katotaan lisää lastenohjelmia ja mietitään kuinka tylsää odottaminen on. Joko voitaisiin lähteä mummun ja vaarin luokse? Keksin hyvän idean, leivotaan pipareita. Siinähän aika kuluu mukavasti. Tai sitten ei, minä hermostun kun joka paikka on jauhoissa ja poika ei jaksa leipoa. Sen sijaan hän kiukuttelee kun haluaisi vaan syödä taikinaa. Siinä pienen väittelyn jälkeen tajuan, että se taikina on oikeastikin paljon parempaa ja päätetään jättää loput piparit ilman uunia ja syödään pelkkää piparitaikinaa lounaaksi. Kaikki on taas hyvin.

Kello ei meinaa millään mennä eteenpäin. Joko voidaan lähteä mummulle ja vaarille, joko? No, otetaan vielä päiväunet kaikki yhdessä. Kömmitään peiton alle ja mietitään, että mahtaako se joulupukki tulla vaiko eikö. Viime vuonna se oli käynyt meillä kotona ja jättänyt lahjat sinne sillä aikaa kun me olimme mummulassa. Edellisenä vuonna nähtiin kyllä pukki, mutta se puhui vain egyptiä (mitä kieltä ne siellä puhuu) ja oli muutenkin vähä oudon näköinen..Josko tänä vuonna nähtäisiin oikeasti se pukki?

Unien jälkeen on levottomuus jo ihan huipussaan. Joko kehdattaisiin lähteä mummulaan? No kyllä! Lämpimät vaatteet niskaan, pulkka alle ja menoksi. Matkalla mietitään, että stiga olisi paljon kivempi ja napataankin sellanen naapurin pihasta. Naapurit on Thaimaassa joten heiltä ei kysytä. Kävellään hiljakseen mummulaa kohti. Kadut on hiljaisia ja vain muutamia ihmisiä kulkee siellä täällä.

Vihdoin ollaan mummulassa ja poika kysyykin, että onko nyt se joulu. On, nyt on joulu. Mummulassa kaikki on laitettu viimeisen päälle. Lämpö ja tunnelma huokuu. Pihalla on lyhtyjä ja koristeita. Sisällä on joulukuusi ja tuoksuu jouluruuat.

Paikalle saapuu myös koko muu perhe ja pian on talo täynnä hulinaa. Kuusi lasta ja seitsemän viiva yhdeksän aikuista saa aikaiseksi melkoisen hälinän. Vaikka luulisi, että entisenä päiväkodintätinä ja tässä porukassa seitsemän vuotta mukana olleena olisin jo täysin tottunut tähän härdelliin, niin silti käyn välillä salaa ulkona hengittämässä raitista ilmaa ja nauttimassa joulun rauhasta. Sisällä on ilo ylimmillään, ei murehdita eikä tapella. Pidetään hauskaa ja kerrotaan kilpaa omia tarinoita. Kaikella rakkaudella siis mieheni sukua kohtaan <3 Oikeastihan jos tämä asia siis häiritsisi, niin se ei varmaan kuuluisi tähän unelmieni jouluun. Rakastan joulua anppilassa.

Pian päästään syömään, ruokaa on paljon. Ihan varmasti jokaiselle jotain. Tapana on, että jokainen saa esittää yhden toiveen joulupöytään. Meidän perhe toivoo tottakai keitettyjä kananmunia. Huomaan, että tänä vuonna on taas astetta mukavempaa joulupöydässä. Lapset on jo omatoimisia eikä vaadi äitiä joka hetki. Ihana olo.

Mahat täynnä menen takkahuoneen sohvalle, uppoan sinne ja kuuntelen muiden juttuja. Lapset alkaa olla todella levottomia, koska tulee joulupukki? Itselläkin tulee se tuttu lapsuuden kutina vatsaan. Pian soikin ovikello ja osa lapsista juoksee ovelle kiljuen, osa hakee äitin ja isin kainaloon turvaan. Pukki tulee, hälinä yltyy, lahjoja jaetaan, pukille lauletaan ja pian odotus palkitaan. Lapsille on paljon lahjoja. Aikuisillekin toki, mutta huomaan taas että itseäni jännittää eniten, kelpaako juuri ne lahjat joita minä olen ostanut. Rakastan lahjojen antamista, enkä tiedä mitään parempaa kuin kiitollinen vastaanottaja.

Pukki kiittää ja kumartaa ja katoaa aattoillan pimeyteen. Lapset repivät lahjoja auki ja kiljuvat ilosta ja onnesta kukin vuorotellen. Ei ole parempaa kuin se onnellisuus joka loistaa toisen silmistä juuri sen toivotun lahjan kohdalla.

Lapset leikkivät ja aikuiset nauttivat. Otetaan jälkiruokaa, juustoja, pipareita, kakkuja ja pullia sekä toivottavasti myös glögiä. Ulkona on pimeää ja kello on paljon. Pakataan pojalle lämmintä päälle ja lähetään kävelemään jouluyössä kotia kohti. Lunta tippuu edelleen hiljakseen, on aivan hiljaista ja rauhallista. Lumi narskuu meidän kenkien alla ja on rauhallinen olo. Onnellisuus.

Kotona poika kömpii sänkyyn ja nukahtaa. Minä pääsen miehen kainaloon, syödään suklaata ja katsotaan leffaa. Ollaan lähekkäin. Kynttilät palaa ja on juuri sellainen kliseinen joulu fiilis. Siinä istuessamme mies vielä nousee ja hakee sen viimeisen yllätyksen minulle. Se tunne kun tajuat, että hitto sehän on oikeasti taas kerran ymmärtänyt ne mun todella epäsuorat vihjailut siitä että "mun on pakko saada toi hilfigerin pear blossom hajuvesi". <3 Mies jo luulee että onkin osannut yllättää minut täysin, mutta tottakai mullakin on se viimeinen kaiken kruunaava "mistä sä voit tietää että halusin just tän"- lahja takataskussa ;)

Kello on jo paljon, katselen ulkona satavaa lunta vielä viimeisen kerran. Normaalisti tässä vaiheessa olisi sellainen "oliko se nyt tässä" olo, mutta tänä vuonna meillä jatkuukin joulu. Seuraavana aamuna pakataan perhe autoon ja ajetaan hankoon toiseen anppilaan. Tai ehkäpä mun veljen luo? Siellä vielä saadaan toinen joulu, ihanaa ruokaa ja pukin vahingossa sinne viemiä lahjoja. Illalla istutaan taas rauhassa ja nautitaan. Onnea on perheet <3