keskiviikko 13. elokuuta 2014

Ollaanko läsnä?

Mietin eilen pojan kanssa lääkärissä ollessa, että kuinka koukussa mä olen puhelimeen. Kaiken aikaa puhelin kädessä, aina selaamassa facea tai instaa. Miksi? Miksei sitä osaa enää nykyään olla siinä hetkessä läsnä, katsoa ja kuunnella mitä muilla on sanottavaa? Itse omaa käyttöä kun miettii, niin aina sitä uskottelee että en mä nyt niin koukussa ole ja en mä nyt niin paljon sitä käytä. Mutta totuus on se, mitä mä eilen näin siellä Mehiläisen leikkipaikassa lääkäriä odotellessa. Siellä oli noin 5-6 lasta ja kolme äitiä. Lapset leikki, ihmetteli, tutki ja kyseli. Äidit tuijotti puhelimiaan, eikä kuullut tai nähnyt lapsiaan. Itselläni sattui sillä hetkellä olemaan puhelin poissa ja sen takia mä näin sen tilanteen. Näin sen, että mä olen ihan samanlainen. Surullista.


Sama juttu Rasmun futistreenien aikana kentän laidalla odotellessa. Mitäpä muutakaan tekemistä siellä olisi kuin selata puhelinta? No vaikka katsoa lapsen treenejä ja huomata ne maalit, kompuroinnit ja vilkutukset. Olla läsnä. Sen mä olen jo ekojen treenien aikana päättänyt, että mä en ole se vanhempi joka ei huomaa. Mä en ole siellä kentän laidalla naama kiinni puhelimessa. Mä olen läsnä. Ja olenkin onnistunut siinä yllättävän hyvin. Surullista vaan on se, että pitää edes tehdä itelle tollasia sääntöjä. Hyi.


Itse olen siis alkanut tosi paljon kiinnittää huomiota ihmisten kännykän käyttöön. Ehkä siksi, että tiedän itse käyttäväni sitä paljon ja jotenkin ehkä haen sillä hyväksyntää itselleni että kun muutkin käyttää? Mutta päinvastoin, se on herättänyt mut huomaamaan sen, kuinka kamalalta se näyttää. Kuinka surullista on katsoa sivusta, kun pieni lapsi koittaa saada äidin tai isän huomiota kertoakseen kuinka ihanan kiven löysi. Alkaa ehkä potkimaan, vetämään hihasta, kiukuttelemaan..Ja siinä vaiheessa äiti tai isi nostaa katseen puhelimesta ja hermostuu kun lapsi aina vaan kiukuttelee? Myönnän syyllisyyteni. Mä olin ja olen varmasti edelleen just tollanen. Mutta oikeasti, mikään siellä puhelimessa ei voi olla niin tärkeää, ettet voisi kuunnella mitä asiaa lapsella on! Ei kai mikään ole niin tärkeää, ettet voisi hoitaa sitä hetken päästä?

Mä ainakin haluan parantaa tapojani. Haluan olla enemmän läsnä. Mulla on kyllä se taito, että vaikka mitä teen niin kuulen kyllä mitä mulle puhutaan tai tiedostan aika hyvin mitä ympärilläni tapahtuu. Toisaalta, ei se aina ole hyväkään asia. En pysty keskittymään juuri mihinkään, koska tiedostan kokoajan ympärillä tapahtuvia juttuja. En keskity täysillä leffan katsomiseen, en lukemiseen, en ystävien kuunteluun, en mihinkään. En tiedä mistä se johtuu, oon aina ollu sellanen että kuuntelen mitä muut puhuu ja tekee. Tiedän heti kun lasten huoneesta kuuluu kinaa, että mistä se johtuu. Koska olen kokoajan sivukorvalla kuunnellut niiden juttuja ja leikkejä.


Ja kun olen naama kiinni kännykässä tai ipadissa, kuulen ja tiedän kun mua tarvitaan. En vaan osaa päästää irti. "Odota, äiti kattoo vielä tän"..Ei. Ei se yksi video tai kuva tai statuspäivitys voi olla tärkeämpi kuin se kun oma lapsi kysyy että miksi noilla tädeillä on jollakin vihreä takki ja jollakin valkoinen. Tai onko toi ihminen mies vai nainen. Tai onko tuo täti Kaija-mummu ja kun todetaan että se ei ole niin miksi se on sitten niin saman näkönen. Kaikki noi asiat voi olla todella tärkeitä sille lapselle. Kuinka yksin lapsi on jos ei aikuinen ole läsnä ja kerro ja vastaa? Tosi yksin.

Sama juttu se on kavereiden kanssa. Hyvin usein huomataan tilanne, että ollaan porukalla, mutta jokainen on kännykkä kädessä ja ollaan oltu vartti jo hiljaa omia juttuja selaten. Ja edelleen, minäkin syyllistyn tohon. En todellakaan paasaa tässä muiden käyttäytymisestä, vaa peilaan kaiken kyllä itseni kautta. Kirjoitan näitä ylös, jotta tajuan itsekin kuinka surullista se on. Justiinsa luin kaverin facesta, että oli ollut juhlissa ja siellä oli ensimmäisenä kerätty kaikilta kännykät pois. Mikä loistava idea! Ihan oikeesti. Ennenkin on juhlittu ilman puhelimia. Tosiaan juhlittu. Ei katsottu sitä ja tätä videota tai hauskaa juttua puhelimesta. Tutustuttu niihin uusiin ihmisiin jotka siellä on paikalla. Tutustuttu kasvotusten. Ei puhelimessa olevien sovellusten kautta, (ja joo, mäkin olenki löytänyt ihana mieheni netistä) vaan keskitytty niihin ihmisiin jotka siellä on paikalla. Näin se pitäisikin olla, pitäisi pystyä kunnioittamaan toista ihmistä sen verran että antaa sen oman huomion toiselle silloin kun yhdessä ollaan. Ihan varmasti meillä kaikilla on niitä yksinäisiä hiljaisia hetkiä kun voi ne uutiset lukea.


Vai mitä ootte mieltä? Oonko mä ihan natsi kun mietin tälläsiä asioita? Olenko mä kamala äiti kun en halua, että mun lapset kasvaa katsoen kun äiti ja isi on kiinni puhelimessa tai ipadissa? Olenko mä kauhea kun haluan että mun lapset leikkii leikkejä, eikä pelaa jatkuvasti kännykällä? Ja kyllä, kyllä nämäkin meidän muksut osaa pelata ja käyttää noita laitteita. Ja saakin käytää, joskus. Kerran viikossa suunnilleen. Musta se on ihan riittävä määrä lapselle.

Välillä huomaan, että mua ihan hävettää se kuin paljon käytän kännykkää. Varsinkin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ei itse ole niin koukussa kuin minä. Joo, sellasiakin on. Ja hyvä että on, ne saa mulle sen vaivautuneen nolon olon kun itse oon naama kännykässä ja se toinen ei. Herättää mut huomaamaan kuinka epäkohtelias olen. Lupaan parantaa tapojani. Lupaan.

Toinen asia on kännyköillä kuvaaminen. Olet kokemassa jotain tosi siistiä; oman lapsen esitystä, hienoa tanssinäytöstä tai vaikka näet hienon auringonlaskun. Mitä vaan, mutta aina nappaat sen kännykän ja otat kuvia. Koko tilanne voi oikeasti mennä tosi helposti ihan ohi. Kaikki ne asiat jotka siinä tilanteessa oikeesti merkitsee, menee sulta ohi kun katsot tapahtumaa linssin läpi. Mitäpä jos laittaisit sen kameran pois ja keskittyisit jälleen olemaan läsnä? Katsoisit oikeasti ihan omin silmin kun sun lapsi on esittämässä kevätjuhlaesitystä? Tai katsoisit kun se aurinko laskee ja ilta pimenee. Se olisi ihan varmasti syvempi ja koskettavampi kokemus kuin se, että kotona katsot kuvia joista näkyy ei mitään. Ei niistä kuvista välity se oikea tunnelma ja fiilis. Ei ne sanat, kuiskaukset, äänet ja tunteet.


No joo, nyt on tullu avattua sanaista arkkua vähän ja kasattua omia ajatuksiani. Ja kyllä, tiedän että nykyaika on vaan väistämättä menossa kokoajan siihen teknisempään suuntaan ja kaikki melkein hoidetaan älypuhelinten kautta. Ei siinä mitään, se on ihan fine. Mutta kai ainakin lapsilla on oikeus läsnä oleviin vanhempiin? Kai niillä on oikeus saada vastaus kun ne ihmettelee, että miksi ruoho on tuolla pihalla  jostain kohdasta pitkää ja vihreää ja jostain kohdasta lyhyttä keltaista? Tai kun ne haluaa että katsot juuri keksityn hienon esityksen, tai tuo näytille hienon aarteen jonka hän on löytänyt. On, niillä on oikeus siihen. Mä ainaki omalta osaltani koitan parantaa omaa toimintaani siinä kohden. Mutta haluan silti kuvata. Ehkä vain mietin tarkemmin, että onko just sillä hetkellä tarpeellista ottaa kuvia ja vai olla läsnä.




2 kommenttia:

  1. Erittäin hyvä kirjoitus, oon samaa mieltä. Liian paljon tulee oltua puhelin kädessä ja vaan "vähän nopeasti selaan..."
    Nyt vaan pitää puhelin jättää narikkaan ja keskittyä tärkeimpiin asioihin eli lapsiin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se menee, kun vaan muistaisi sen aina (:

      Poista

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: