tiistai 19. elokuuta 2014

Kun mikään ei riitä

Kun mietin elämääni, niin huomaan että mulla ei oo paljonkaan ystäviä. Sellasia oikeesti ystäviä. Joille soittaa kun on suru tai joiden kanssa hengailla ja jakaa ajatuksia. Jotenki oon niin eristäytyny kaikista. Ennen mulla oli paljon kavereita ja sitten tuli perhe. Jep, oon tehny sen mokan että kaverit jäi kun perhe tuli. Surullista mutta totta.

Nyt sen huomaa hyvin kun Jari on tän viikon poissa. Mä oon vaan Rasmun kanssa. Toisilla on kavereita ja seuraa vaikka muille jakaa, mutta mä olen itekseni. Toisaalta, mä en oo ihan varma että haittaako se mua. Tai tietysti silleen joo, että olishan se kiva kun olis joku kenen kanssa kahvitella tms. Mutta toisaalta, oon niin epävarma itsestäni että mun on helpompi olla yksin. Oon seurassa monesti tosi vaivautunu ja kun nään jonkun tutun niin jos se ei oo tosi tosi tuttu niin mielummin kävelen pois kuin että menisin juttelemaan. Ihan tosi. En mä tiedä mitä mä sit puhuisin.

Mietin tässä nytkin kun olen Hangossa, että missä on ne kaikki mun vanhat kaverit. Miksi en soita ja pyydä kahville, kävelylle tai vaikka puistoon? Mä en vaan osaa. Tässä tulee taas esiin se itseluottamus. En koe olevani sen arvonen että joku haluaisi olla mun kanssa. Tai en nää syytä miksi joku haluais käyttää aikaansa muhun, kun voi käyttää aikansa johonki parempaankin. En mä tiedä, toisaalta nyt ku kirjoittaa näitä asioita ylös niin tulee sellanen kuva mulle että mä en koe muiden olevan mun arvosia. Eikö? Eikö kuulostakki siltä että mä pidän itseäni jotenki parempana enkä halua käyttää aikaani muihin? Niin se ei kuitenkaan ole. En mä tiedä tuleeko muille samaa fiilistä tästä, tai mitä te ajattelette.

Yleensäkin olen aina ollut sellanen "yhden kanssa viihtyvä". Melkein aina ollu se yks paras kaveri jonka kanssa sitten olen ja jaan kaiken. Sitäkin olen miettinyt paljon, että miksi. Muistan hyvin nuoruuden draamat kun se paras kaveri olikin jonkun toisen kanssa, voi sitä pahaa mieltä ja pettymystä että enkö mä kelpaakkaan. Olen ollut varmaan myös tosi ahdistava kaveri nyt kun asiaa olen myöhemmin pohtinut.

Voiskohan olla että ne asiat vaikuttaa edelleen tänäkin päivänä? Että en halua tai uskalla ystävystyä tai kiintyä keneenkään kun pelkään että menetän sen kuitenkin? Aika terapeuttista pohtia tälläsiä asioita, mutta toisaalta myös surullista.

Olisi kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna ihanaa joskus käydä vaan kahvilla, aamiaistreffeillä, lounaalla, kävelyllä tai vaikka vaan katsoa leffaa kavereiden kanssa. Jarikin aina ihmettelee, että miksi tytöt ei tee koskaan yhdessä mitään hauskaa. Käy vaikka  reissussa tai laivalla tai leffassa. Ei se mun mielestä oo ihan niin, kyllä kai muut tekee sellasta. Mä en. En osaa.

Älkää nyt kuitenkaan luulko että mä ihan erakko olen. On mulla kavereita! Ja ihania onkin <3 Välillä vaan huomaan ajattelevani että oon yksinäinen, kun oon yksin. Hmm, loogista. Kyllähän meillä käy ystäviä kylässä ja mekin käydään joskus jossain. Tälleen vaan kun arki onkin ihan erilainen kun normaalisti niin ajatuksetkin näyttää olevan aika erilaisia. On liikaa aikaa ajatella siis. Vai oonkohan  mä vaan vähän outo?

Vai entä Jos en taaskaan vaan osaa olla tyytyväinen tähän mitä mulla on? Mulla on kavereita, mulla on perhe ja oikeesti mä kyllä voisin nyt vaikka heti soittaa jollekin teistä.

Tänään menen joka tapauksessa moikkaamaan yhtä ystävää ja illalla äitin kanssa leffaan <3 Onko ehkä eka kerta elämässäni kun menen äitin kanssa leffaan! Saattaa olla, mutta kivaa se ainakin on. Kesäkaverit, täältä tullaan!


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: