torstai 24. huhtikuuta 2014

Kuljettu matka, kynnyksiä ja niitä muutoskuvia......

Tiedättekö te sen tilanteen, että kunon vihdoin saanut painoa putoamaan niin miksi sitä sitten "luovuttaa". Mulla on nyt käymässä silleen. Painoa olisi vielä viisi kiloa pudotettavana, mutta mitä mä teen? Heitän hanskat tiskiin..Ajattelen jotenki kokoajan että kyllähän mä nyt voin vähä löysäillä kun oon näin hyvin edenny. Ja ei, mun löysäily ei tarkoita mättämistä ja ihan överiksi heittäytymistä, vaan se tarkoittaa sitä että en jaksa olla niin tiukka, vaan syön ehkä just sen verran liikaa että paino ei enää putoa vaan jumittaa. Tiedän että kun taas aloittaisin tiukemman linjan niin paino alkais varmasti putoamaan, mutta ei vaan huvita. Samalla tiedän että THE DAY lähestyy, enää kaks kuukautta aikaa tiristää vikat viis kiloa pois. Viimiset kilot on kuitenkin niin tiukassa, että ne ei enää putoakkaan niin hyvin ku alkuun, joten oikeesti mun pitäis tsempata nyt. Mä petän sekä itseni, että ne joille oon tätä hehkuttanu. Ehkä eniten kuitenkin itseni. Mä haluan onnistua. Mun on pakko onnistua. Tuntuu vaan että tässä kokoajan on jotain kissanristiäistä jotka vesittää kaiken. Annan itselleni luvan ottaa keksin tai karkin tai suklaan. Alkuvuoden olin niissäkin tilaisuuksissa tiukka, enkä ottanut edes sitä keksiä ja paino tippu tippumistaan. Ny Ajattelen että ei se nyt oo tästä keksistä kiinni, mutta ikävä kyllä se on. Se on tässä tilanteessa kiinni just niistä pienistä valinnoista ja nyt pitäis oikeesti tsempata niissä. Miettiä kumpi on tärkeämpää, se yks keksi tai pulla, vai se että onnistun mun tavoitteessa.  Eipä oo vaikeeta valita, mutta silti niin vaikeeta toteuttaa >< Just marisin asiaa Jarille  ja se muistutti taas että onhan tää ihan eri tilanne ku ennen. Nyt mä en ala kerää niitä kiloja takas, vaan kuitenkin pysyn tässä painossa. Se ehkä kertoo siitä että tää on tosiaan muuttunut elämäntapa, eikä mikään hetkellinen laihdutuskuuri. Nyt pitäis silti vaan jostai kerätä se motivaatio kiristää nää vikat kilot. Ihan vaan koska mä haluan onnistua.

Mietin myös mitä sanoisin tässä tilanteessa olevalle asiakkaalleni. No kannustaisin tottakai tsemppaamaan täysillä, miettimään mistä on lähdetty ja miettimään kuinka vähän oikeesti on enää jäljellä. Se ei vaadi paljon ja jos nyt vielä tsemppaa kunnolla niin on vihdoin se tilanne että sä oot voittanu tän matkan. Sä oot itse omalla työllä saavuttanut haaveilemasi tavoitteen. Sä ylitit sen kynnyksen ja astuit voittajana maaliin.

Mä varmaan tarttisin nyt itselleni sen personal trainerin kannustamaan ja potkimaan persiille. Tarttisin sen joka oikeesti potkii mut sen kynnyksen yli nyt, eikä sano vaan että oothan sä jo saavuttanut paljon ja älä oo liian ankara itselles..Mä tarttisin oikeesti nyt sen joka ei anna mun jäädä tähän. Todella opettavaisia hetkiä siis nämäkin tilanteet tulevaisuuden kannalta. Mä todellakin kuljen itse sen tien mitä mahdolliset asiakkaani tulee kulkemaan. Niilläkin tulee tää kynnys kun tuntuu että ei enää jaksa. Alkaa olla jo melko tyytyväinen siihen mitä peilistä näkyy, joten alkaa niin sanotusti palkitsemaan itseään jo tehdystä työstä. Se on todella petollinen hetki. Hetki mistä on vaan jatkettava täysillä eteenpäin eikä antaa periks. Ei tää oo kumminkaan vielä se hetki mihin mä haluan jäädä. Mä haluan saavuttaa sen mun tavoitteen ja siitä ei tingitä.

En oo halunnut laittaa tänne vielä väliaika-ennen-jälkeen kuvia koska oon ajatellu että sit heinäkuussa kun olisi aika laittaa lopulliset kuvat niin ei oliskaan tapahtunut isoa muutosta tästä hetkestä. Nyt kun mietin asiaa niin mä ehkä laitankin. Sit mulla on entistä isompi motivaattori saada muutosta vielä tästä hetkestä heinäkuuhun. Enhän mä voi heinäkuussa laittaa muutoskuvaa missä ei oo tapahtunut muutosta.

Joten voipi olla että tän jutun lopussa teidän verkkokalvoille lävähtää tilanne mistä mä olen lähtenyt toteuttamaan tätä elämäntapamuutosta. Vuosia on kulunut noin kolme, on ollut ylä- ja alamäkiä. On ollut hetkiä kun palaan taas entiseen ja on tullut hetki milloin olen päättänyt että nyt tää pelleily loppuu. Nyt riittää jojoilu ja on pysyvien muutosten aika. Kirjoitan tätä tekstiä taas ihan selkesti itselleni. Että mä nään mistä oon lähtenyt ja mitä tässä vuosien varrella on muuttunut. Että mä nään sen, mitä haluan vielä saavuttaa. Toki myös kirjoitan tätä ehkä just sulle. Sulle joka olet vielä alussa. Tai toivon että joku matkansa alussa oleva, itsensä kanssa kamppaileva näkee tän tekstin ja huomaa,  että ei tää ole kenellekään helppoa. Mutta näkee myös sen että tää on mahdollista ihan kenelle vaan.  Sullekin. Toivon todella että mun matka olisi jollekin motivaattorina ja luomassa uskoa itseensä.

Tätä tekstiä saa jakaa jos kokee että tässä ehkä olisi jollekin se motivaatio tekemään muutos elämäänsä. Saa jaksaa jos haluaa näyttää muille että jokainen on potentiaalinen tekemään muutoksia. Saa jakaa jos haluaa luoda uskoa ehkä just sille yksin kilojensa kanssa kamppailevalle. Saa jakaa jos uskoo siihen että kuka vaan pystyy tähän. Saa jakaa jos kokee että tää teksti vois auttaa sitä jotakin uuteen alkuun. Saa myös olla jakamatta ja olla vaan ylpeä mun muutoksesta ;)

Mä olen tän tien kulkenut ja uskon että kuka vaan pystyy tähän. Mutta on mullakin vielä matkaa jäljellä. Sä voit liittyä mun matkaan nyt, kuljetaan se yhdessä loppuun. Tai aloitetaan sun matka nyt ja kuljetaan se yhdessä. Voidaan myös kulkea vierekkäin toisiamme tukien, kannustaen ja kynnysten yli tuuppien. Lähde mun mukaan, tehdään tästä kaikesta totta sullekin?

Mutta joo, tässä tulee muutoskuvia. Olkaa armollisia. Tää on mulle tooosi iso askel laittaa itsestäni tälläsiä kuvia, mutta kyllähän tässä on jotain tapahtunut :D En tiedä miten nää kuvat nyt asettuu ku ipadilla tätä kirjoitan, mutta ehkä oleellinen kuitenkin tulee esille. 

Nyt hengitän syvään ja painan julkaise nappia. 

2010-2012
2013
2014
2014







keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Winners never quit, quitters never win

Tiiättekö kun välillä tulee sellanen tursuavan onnellinen olo. Sellanen olo että pakahtuu kun on vaan niin hyvä olla. Tänään on se. Olin tänään työhaastattelussa, olin ihanan tytön (naisen) kanssa lenkillä, ostin uuden ihanan korun jonka teksti on niin mulle tehty, aurinko on lämmittänyt tänään jo ihan oikeesti, oon siivonnu etu- ja takapihaa, oon lohduttanu Rasmusta kun hän päätti että hän pelkää ötököitä, oon syöny jäätelön, oon fiilistelly tulevaa kesää, oon miettinyt tulevia häitä joissa mulla on kunnia olla kaasona, oon odottanu viikonlopun Hanko reissua, oon huomannu että mulla alkaa olla olkapäät, oon nauranu meidän koirille, oon ikävöinyt yhtä tärkeää, oon eläny. Valo saa niin ihmeitä aikaan mun mielialassa.
Kesä <3
Kuinka siistii?!
 
 
Kun sitten tää pahahduttavan hyvä olo tulee niin mä nautin siitä. Fiilistelen vaan itsekseni hymyillen. Mietin millasta olis jos aina olis näin hyvä olla. Muistaisko tai osaisko sitä arvostaa? Vai olisiko se sitten jo niin tavallista, että tarttis jotain tosi spektaakkelimaista että sais tän olon mikä mulla tulee kumminkin vähän pienemmästäki?
 
"Winners never quit, quitters never win"
 
Kaupan kassalla myyjä mokas jotain mun edellä olevan asiakkaan kanssa ja totesin mielessäni että tässä meneekin nyt hetki. Mua ei haitannu. Mitä se olis hyödyttäny hiiltyä siinä niinku ne muut jonossa olevat teki? Huokaili ja oli selkeesti tosi turhautuneita ja ärsyyntyneitä. Siihen jonottamiseen meni ehkä noin 5 minuuttia kauemmin, ei oo paljon mun elämästä. Sama liikenteessä, hirvee ohittelu ja kaahailu sen takia että loppujen lopuksi oot viis minuuttia aikasemmin perillä. Hei, pysähtykää. Nauttikaa. Eläkää. Ei se viis tai edes kymmenen minuuttia oo paljon sun päivästä. Ja joo, kyllä mäkin osaan hermostua turhista. Ehkä siks kirjoitanki tätä, että muistaisin. Muistaisin että noi on tosi pieniä asioita. Mullakin oli siinä kassalla ollessa ehkä jo vähän kiire työhaastatteluun, mutta ei se aika olis menny yhtää nopeampaa vaikka olisin hermostunu ja huokaillu. Päinvastoin, oma fiilis olis ollu vaan paljon paskempi. Koitetaan muistaa pitää positiivinen asenne. Mäkin koitan. Voin tosin jo kuvitella kuinka Jari nauraa partaansa ja kuittailee mulle tästä perjantaina kun lähdetään Hankoon ja mä perinteisesti kiukuttelen siinä kun tehdään lähtöä. Mä kiukuttelen aina kun ollaan tekemässä lähtöä johonki. En tiedä miks. Sellanen mä oon. Tiedostan sen ja yleensä jopa mielessäni mietin että onpa tää tyhmää mutta en vaan pääse siitä yli. Ja perhe nauttii kun äiti on niin..äiti :D
 
 

Nää on oikeesti asioita joiden kanssa saa tehdä töitä. Tai mä ainaki joudun paljon miettiä ja pohtia  näitä asioita. Että ei _ihan aina_ tartte kiukutella. Muistaa että onnellisuus ei oo kiinni niistä pienistä asioista. Haastankin teidät ens kerralla kauppajonossa tai ruuhkassa miettimään että hermostuakko vaiko eikö. Kannattaisko mielummin hymyillä ja pyrkiä ajattelemaan että se on loppujen lopuksi hyvin pieni aika elämästä seistä siinä jonossa.

Mäkin koitan miettiä näitä juttuja ens kerralla kun oon Rasmun kanssa kaupassa.

Tän lauseen mä vielä joskus haluan ihooni.








maanantai 14. huhtikuuta 2014

Parkouria ja reissuhaaveita

Jospa pikaista päivitystä kun satun tässä koneella olemaan. Maanantait on aina tosi jänniä päiviä kun viikonlopun jälkeen kiipee vaa'alle ja näkee ne maagiset numerot siinä,. Aina saa jännittää onko viikonloppu taas nostanu lukemia. Jostain syystä oon nyt osannu viikonloputkin olla asiallisesti ja kyllähän se luku pienenee, hitaasti mutta varmasti. Oon nyt pari viikkoa keskittynyt oikeen kunnolla keskivartalo treeniin ja sen kyllä tuntee. Ihme tuntemuksia tuolla rasvakerroksen alla kokoajan :D


Käytiin lauantaina kavereiden kanssa Parkourin demotunnilla. Jestas se oli kivaa! Taas jotain ihan erilaista näkökulmaa treenaamiseen. Ihan mieletöntä kattoa sitä niiden kehonhallintaa ja sulavaa liikettä. Ei ihan omat tömähtelyt ja mätkähtelyt ja kiljumiset ollu niin sulavaa ja kaunista, mutta ainaki sai entistä isomman potkun persiiseen noiden keskivartalolihaksien treenaamisen suhteen. Mä oon muutenki treenannu niitä nyt paljon enemmän ja myös venyttelyt ottanut joka iltaisiin rutiineihin. Varsinkin takareidet ja pakarat on mulla niin jumissa että itkua vääntäen niitä venyttelen. Mutta tota Parkouria kannattaa ehdottomasti käydä kokeilemassa, kyllä hiki virtas ja tuli taas ihan uudet paikat kipeeks ton setin jälkeen.

 
 
Lähettiin vielä eilen illalla kaverin kanssa salille. Molemmat oli ihan väsyneitä, mutta mua niin houkutti päsätä kokeilee yhtä treeniä niin tehtiinki se Johkun kanssa yhessä ja oli muuten hauskaa! Tosi kiva tehä joku treeni tollee yhessä. Melkee kaikki liikkeet tehtiin omalla painolla matolla ni mikäs sen mukavampaa ku tehä kaverin kanssa. Loppuun vielä venyttelyt ja avot,. Hyvä me ;) En itseasiassa oo aikasemmin hirveesti käyny kaverin kanssa salilla, koska jotenki uppoudun siellä niin omaan maailmaan että tuntuu turhalta sit et on kaveri mukana, mutta nyt pikkuhiljaa oon oppinu että yhessäki voi siellä käydä. Mä ehkä saan enemmän irti itestäni yksin, mutta kyllä eilen ainaki saatii yhessäki ihan hyvä reeni aikaseksi.

 
Ihanaa kun tulee pääsiäinen ja pitkä vapaa. Aurinkoakin on luvattu! Me varmaan lähdetään Hankoon mun vanhempien luokse. Grillataan, savustetaan ja laitetaan pihaa kuntoon. Jos vaikka saatais yks vapaa illan ihanan mieheni kanssa niin ai että. Hangossa on se kiva puoli että siellä voidaan tosiaan jättää lapset mun vanhemmille ja päästään Jarin kanssa yhessä vaikka lenkille tai syömään tms ihan kaksin.  Täällä kotona ei sitä mahdollisuutta ihan liian usein ole ja aina jotenki kauhee säätäminen saada muksut hoitoon. Ja muutenkin sitten, onhan se Hanko aina Hanko. Paljon ihania muistoja sieltäkin. Oon asunu siellä siit elämäni ekat 16 vuotta ja opiskelujen jälkeenki vielä muutamia vuosia. Olis huippua joskus vielä saada koottua kasaan ne vanhat Hanko kaverit kasaan ja fiilistellä kaikkia menneitä..

 
Kyllä huomaa että kun ilmat alkaa olee oikeesti kivat niin fiiliski on ihan eri! Tää on just se paras osa kesän lähestymisessä. Nyt tuolla ulkona kyllä taas sataa, mutta mennäänhän me silti kesää kohti kokoajan. Mä muuten sytyn heti kun arkeen tulee jotai poikkeavuutta, pieni matka sinne tai tänne, joku on tulossa kylään tai mitä vaan pientä ni saa jo mulle ihan eri fiiliksen. Kaikki poikkeava, on se sitten kuinka pientä tahansa ni on aina kivaa. Nyt haaveilen jostain reissusta Tallinnaan, Tukholmaan, Kööpenhaminaan tai johonkin etelän lämpöön..Rakas mieheni pääsee Elokuussa Las Vegasiin kavereidensa kanssa, -een oo yhtään kade en! Missä mun reissut on?! Mäki haluuuuuuuun!!!











perjantai 11. huhtikuuta 2014

Hiljaista kuin huopatossutehtaalla

Nyt on ollut hiljaiseloa täällä blogin puolella ja luultavasti sama meno jatkuu. Ei ole ollut oikein mitään ihmeellistä raportoitavaa ja tuntuu että kaikki asiat junnaa paikallaan. Ei ehkä ketään kiinnosta lukea viikosta toiseen niitä samoja juttuja, joo oon laihtunut ja treeni kulkee ja niin päin pois. Jos on jotain mistä haluaisitte erityisesti mun kirjoittavan niin saa vinkata.

Arki rullaa tasasen tappavasti ja omat suunnitlemat on edelleen ihan auki. Koulutus meni siis persiilleen ja vasta toukokuussa päästään jatkamaan opintoja. Elokuussa sitten toivon mukaan saan PT:n paperit. Onpahan taas ainaki aikaa reenailla ja opiskella ja kehittyä itsekseni.

Ehkä mä tähän vaan lisäilen jotain kuvia. Ei tää juttu tosiaan luista ollenkaan. Ehkä se on toi piilossa oleva aurinko. Joo, se on se syy kun ei mikään luista ;)


Ruttu pääsi iskän kanssa pelaamaan kössiä.

Iso pieni mies 4v <3

Haaveita....

Niin on hyvälaatunen kuva että ihan silmiin sattuu..

Hauvat <3


Ps. Tavoitepainoon enää 5kiloa! WOU!!

 

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Tätä blogautusta ei vaan voi ohittaa!!

Elämäni tai oikeastaan blogini ensimmäinen kunnon mainostus (mutta ei maksettu mainos)
Viikonloppuna Helsingin messukeskuksessa on Omakoti, Omapiha ja Omamökki messut.
Siellä olen myös minä ja Pepe!

Pepe on jokaisen grillimestarin (ja laiduttajan) unelma! Olemme messuilla mukana ja paistamme makkaraa sun muuta herkkua Pepellä. Tulkaa katsomaan ja ihastumaan ;)

Voisit käydä tykkäämässä Pepestä myös facebookissa.