tiistai 25. maaliskuuta 2014

Näköhäiriöitä treenaamisesta?

Musta tuntuu, että mulla on näössä vikaa ja oon aika varma että se johtuu treenaamisesta. Mä en nää tuloksia. Tai en myönnä niitä itselleni. Kun totean että jotkut housut ei enää pysy jalassa, niin mietin että hitto ku neki on venyny pilalle. Tai kun huppari näyttää jätesäkiltä mun päällä niin mietin että miksi ihmeessä mä ostin vuosi sitten näin ison hupparin itselleni..En näe, enkä varsinkaan osaa myöntää että vika on mussa eikä vaatteissa. Niin mä ainakin asian järkeilen, vaikka en sitä myönnäkkään ;) Vilkaisin tänään salilla itseäni peilistä ja mielessä välähti ajatus, että oon laihtunu joo. Sen jälkeen mielen täytti ajatus että mä vaan kuvittelen.
Ä-L-Y-T-Ö-N-T-Ä!

On oikeesti melko turhauttavaa olla salilla kun housuja saa nykiä kokoajan ylöspäin, tai kun käyn juoksemassa niin saan pitää housujen vyötäröstä kiinni ettei ne oo nilkoissa. Mutta kaikki tää toki johtuu vaan halvoista ja venyvistä housuista.

Kaikesta tästä huolimatta peilistä katsoo se sama ihravalas takaisin. En nää muutoksia, edelleen mun maha roikkuu samalla lailla ja reidet hinkkaa yhteen. Joskus hyvänä aamuna saatan hetken aikaa miettiä, että ehkä jotain on tapahtunut. Äkkiä palaan taas tuttuun ja turvalliseen "mä oon läski"-moodiin. Ei näin. Kyllähän tässä kun kirjoitan ja näitä asioita mietin järjellä niin tajuan tottakai että jotain on tapahtunut. Ei vaan oma mieli meinaa pysyä mukana muutoksessa. Oma silmät ei nää kutistumista. Johtuu varmasti siitä, että vielä on niiiiin paljon tekemistä. Todella pitkä matka siihen, että näyttäisi hyvältä..no kyllä te tiiätte, ilman vaatteita.

Varmasti ainakin jokainen nainen löytää vikoja ja parannettavaa itsestään, mutta mä löydän niitä vielä ihan liikaa. Ei varmaa pitäis verrata omaa ruhoa noihin fitnesskisoihin valmistauvien ruhoihin? Vertaan ikävä kyllä itseäni tosi paljon muihin. Jokaiseen. Jokapaikassa. Voitte varmaan kuvitella, että se on aika ahdistavaa.

Viikonloppuna kun oli parin kaverin kolmekymppiset, otin itsestäni kuvan. Katoin sitä kuvaa ja mietin että kappas, näytänpä mä hoikalta. Heti ton ajatuksen jälkeen mietin, että no se vaan sattu olemaan hyvä kuvakulma. Miksi?? Miksi mä en nää, tai ainakaan hyväksy että mäkin olen onnistunut jossain? Onko teillä kellään muulla samaa ongelmaa vai oonko mä ainoa sokea?

Mulla on todella vähän kuvia viime vuosilta itsestäni, koska en vaan kestäny nähdä totuutta. Naamasta saatto saada ok kuvan kun otti 40 vaihtoehtoa ja muokkas tarpeeks paljon sitä yhtä suht onnistunutta. Mutta koko ruhon kuvia, hyi. Saattais olla ihan paikallaan nyt verrata tän hetkistä tilannetta entiseen. Melkein harmittaa ettei ole niitä kuvia. Vois jopa tää sokeus helpottaa.

Tai no, kyllä mulla on jotain kuvia jossai salaisessa kansiossa, mutta kun niitä katson niin selitän samalla että no joo tossa oon just synnyttäny ja siks niin läski ja plaa plaa..Osaanko mä koskaan olla täysin tyytyväinen itseeni?

2 kommenttia:

  1. I feel you! Ite aloitin "projektin" lähes vuosi sitten enkä silloin halunnut edes miettiä aloitusmittojen tms kuvien ottamista, koska nehän olis ollut ihan järkyttäviä. Nyt kun ajattelee, niin olis ollut hyvä ottaa ne, sillä nyt olisi mihin verrata kun silmät ei oikein näe muutosta.. kai sitä on vaan uskottava niitä vaatteita sekä muita ihmisiä, sillä muiden silmät ovat yleensä tarkemmat kuin meidän omat :)

    VastaaPoista
  2. Niinpä..nyt sain pari vanhaa kuvaa itsestäni ja pakkohan se on myöntää että on tässä jotain tapahtunu :D

    VastaaPoista

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: