lauantai 14. joulukuuta 2013

Ähky ja väsymys

Ei nyt taas sovi tämä aihe yhtään tähän blogiin. 
Tänhän piti kertoa mun uudesta hienosta ja terveellisestä elämästä. 
No tänään mun elämä on ollut riisipuuroa, sekametelisoppaa, piparia, 
joulutorttua, irtokarkkia, glögiä, jäätelöä ja fajitaksia. ÄHKY. 
Mutta ei mummun ihanista tarjottavista voi kieltäytyä. Eikä miehen ostamista irtokarkeista. 
Niitä en sentää syöny montaa, mutta kyllä tässä tuntee että ei oo tosiaan 
syöty ihan oppikirjan mukaan. Välillä näin. 
Lapasesta ei silti oo taaskaan touhu lähtenyt samalla tavalla kuin aikaisemmin olisi lähteny. 
Ja aamulla kävin sentään lenkillä. Oli ihan prkl:een kylmä, mutta ihanaa silti. 
Se on hauska huomata miten tosta aamulenkistäkin nauttii jos se ei ole pakko. 
Sillon kun on etukäteen päättänyt että lenkille on pakko mennä,
niin kyllä se aika pakkopullaa on.
 Melkein jo salaa odotan huomista aamua, mahtaakohan mun tehdä
 mieli lähtee lenkille vaiko ei?!


Nyt kyllä ajatus lyö jotenki tosi tyhjää. 
Mein poika on valvottanut mua viimeiset pari viikkoa tosi paljon. 
Oon saanu kunnolla nukuttua ihan maksimissaan pari tuntia per yö. 
Tähän asti se on nukkunut meidän vieressä,
mutta pari viikkoa sitten päätettiin opettaa jäbä tavoille. 
Voi jestas että se on vaikeeta :/

Ei ole mitään sydäntä raastavampaa kuin kuunnella yöllä miten toinen itkee äitiä. 
Sillä on vielä ihana tapa käydä tapahtumia yksin ääneen läpi ja
näin ollen pojan huoneesta kuuluukin pitkin yötä mitä suruisampia mantroja siitä,
 kuinka kurjaa on olla yksin omassa huoneessa.
Mielummin melkein kuuntelisin rehellistä itkua kuin että tollasta raastavaa valitusta.
Reppana. 
Joka yö mietin, että miksi me tähän taas lähdettiin. En oikeestaan vieläkään tiedä miksi. 
Kai siksi että..Ei, en mä tiedä. Jälleen on ollut paljon ajatuksissa vanhemmuuden vaikeus. 
Oikeesti sitä haluaa vaan olla täydellinen äiti. Teen mitä vaan että lapsilla olis kaikki hyvin. 
Samalla kuitenkin niitä vaikeitakin asioita on pakko kohdata, 
eikä aina voi vaan mennä matalimman aidan yli. 
Ei voi silottaa jokaista askelta pienen ihmisen elämässä. 
Silti niin haluaisi tehdä. 

Joka ilta/yö menee siis samalla kaavalla. 
Poika menee unille joskus klo 19-20 ihan nätisti omaan sänkyyn. (tässä vaiheessahan mun kannattais mennä itsekin nukkumaan kun saisin nukkua suht monta tuntia ilman herätystä, mutta en vaan malta.)
  Vielä muutama viikko sitten aina puolen yön aikaan poitsu heräsi ja kömpi meidän viereen. 
Siinä sitten nukuttiin kaikki kolme tyytyväisinä noin kuuteen asti aamulla. 
Ah autuutta, olen kumminkin ensimmäiset 2,5 vuotta taistellut pojan nukkumisen kanssa,
 joka siis oli toooodella pätkittäistä ja levotonta. Niiden valvottujen öiden jälkeen on viimeisen
 vuoden ajan ollut luksusta nukkua joskus jopa viisikin tuntia heräämättä. 

Nyt kun päätettiin että on aika oppia nukkumaan omassa sängyssä aamuun asti, 
alkaakin sillon puolen yön aikaan show.
Poika herää, käy vessassa ja sitten alkaa itku. Äiti äiti äiti..
Eihän mun auta ku hyppää siellä vierellä rauhoittelemassa ja taas palata omaan sänkyyn. 
Poika nukahtaa, nukkuu vartin ja taas sama valitus. 
Ite makaan sängyssä ja vaan odotan sydän jyskyttäen että montako
 minuuttia se mahtaa tällä kertaa nukkua.
 Välillä saatan nukahtaa ite hetkeksi kunnes itku taas kuuluu.
 Tätä jatkuu aamuviiteen, jolloin luovutan ja poika joko tulee meidän viereen hetkeksi tai alkaa leikkimään. Sillon itekkin sitten saan hetken nukuttua. 


Aika vaikea pukea sanoiksi näitä fiiliksiä mitä ite koen just nyt tän asian takia. 
Oon aivan finaalissa, koska oikeesti mä tarviin unta aika paljon enemmän kuin mitä nyt saan.
 En todellakaan tiedä miten mun pitäisi tässä tilanteessa toimia.
Poika täyttää kumminkin kohta jo neljä. 
Ei se oo mikään vauva enää. Oon paljon jutellut sen kanssa tästä muutoksesta ja
 illalla se onkin ihan fine asian kanssa, mutta sitten yöllä onkin ihan eri ääni kellossa. 
Ei, mä en tiedä mitä tehdä. 
Aikuisten oikeesti tekis mieli vaan antaa asian olla ja ottaa poika taas mein viereen nukkumaan, 
mutta silti tuntuu että nyt täytyy vaan jaksaa taistella. Pakko kai sen on joskus oppia?!
 Saa antaa ideoita, mä olen neuvoton.

Tästä tulikin nyt avautuminen, mutta taaskin mietin että mun on varmasti kiva vielä joskus
 lukea näitäkin ajatuksia ja nähdä mihin on päästy tämänlaatuisessa elämänmuutoksessa. 
Toivottavasti ainakin vähän parempaan.


Nyt mä menen sänkyyn. Kello on 23.10 joten ihan pian taitaa lastenhuoneesta kuulua askelia...




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: